— Olen juossut läpi koko Parisin, sanoi Luigi toivottomalla äänellä, enkä tunne täällä ketään, ja kuinka pyytää välinpitämättömiltä? Vergniaud, karjakauppias, vanha egyptiläiseni, on kiedottu salaliittoon ja on pidätettynä vankilassa, muuten on hän lainannut minulle jo kaikki mitä voi. Isäntämme ei myöskään ole vaatinut meiltä mitään tältä vuodelta.
— Mutta emmehän me mitään tarvitsekkaan, vastasi Zinevra hymyillen, teeskennellen rauhallista ilmettä.
— Joka päivä tuo lisää onnettomuutta, vastasi Luigi väristen.
Luigi otti Zinevran kaikki taulut, muotokuvan, kaikki huonekalut, jotka eivät olleet tuiki välttämättömiä taloudessa, myi kaikki mitättömästä hinnasta; niistä saatu summa riitti viivyttämään joksikin aika heidän perikatoaan. Noina onnettomina päivinä osoitti Zinevra yliluonnollista kestävyyttä. Vapisevin käsin työskenteli hän kuolevan poikansa vieressä. Vieläpä hän hymyilikin nähdessään Luigin ihmettelevän sitä puhtautta ja kodikkaisuutta, mikä hänen onnistui pitää heidän ainoassa huoneessaan.
— Rakkaani, olen säästänyt sinulle palan leipää, sanoi hän eräänä iltana kun Luigi palasi väsyneenä kotiin.
— Ja sinä?
— Minä olen jo syönyt, rakas Luigi, minä en tarvitse mitään.
Ja suloisesti hymyillen houkutteli hän Luigin syömään viimeisen leivänpalan, vaikk'ei itse ollut syönyt muruakaan. Luigi suuteli häntä toivottomassa syleilyssä, kuten tapahtui vuonna 1793 kahden ystävyksen välillä kun he astuivat mestauslavalle. Noina viimeisinä hetkinä näkevät kaksi olentoa toinen toisensa sydämeen. Siksi onneton Luigi vapisi huomattuaan vaimonsa kärsivän nälkää, ja astui ulos sanoen tekosyyksi kiireellisen asian, sillä hän piti parempana nielaista tulisinta myrkkyä, kuin välttää kuolemaa syömällä vaimonsa viimeisen leipäpalan.
Hän harhaili Parisissa, keskellä ylellisyyttä; nopeasti sivuutti hän rahanvaihtajien myymälät, missä kulta säteili; viimein päätti hän myydä itsensä jonkun sijaiseksi sotapalvelukseen, toivoen tuon uhrauksen pelastavan Zinevran, ja hänen poissaollessaan voisi Zinevra ehkä saada Bartolomen anteeksiannon. Hän lähti siis etsimään jotakin tuollaista ihmiskauppiasta, ja hän tunsi ilon, tuntiessaan miehen entiseksi keisarikaartin upseeriksi.
— Kahteen päivään en ole syönyt, sanoi hän heikolla äänellä, vaimoni kuolee nälkään, sanaakaan valittamatta; luulen, että hän kuolee hymy huulillaan. Säälistä, toveri, lisäsi hän, ota minut etukäteen, olen voimakas, en ole enää sotapalveluksessa, ja…