16 Laulu.
K. Cilnius Maecenaalle.[1]
Vaskitorni,[2] rautatammiset ovet ja valpasten koirain huolellinen vartioiminen olisivat kyllin suojelleet salvatun Danaën[3] öisiltä ihailijoilta, joll'eivät Jupiter[4] ja Venus[5] olisi nauraneet Akrisiusta, kätketyn tytön pelokasta[6] vartijaa: tie olisi nimittäin turvallinen ja avoin, jos vaan jumala muuttuisi kullaksi. Kulta haluaa kulkea henkivartijain[7] keskitse ja halkoa kalliotkin,[8] paljoa voimakkaammin kuin ukonnuoli. Argolaisen ennustajan[9] huone[10] kukistui, voiton vuoksi perikatoon vaipuneena; lahjoin aukasi Makedonialainen[11] kaupunkien portit ja kukisti kilpailevat kuninkaat;[12] lahjat kietovat laivain julmat johtajat.[13] — Kasvavaa rahasummaa seuraa huoli ja himo suurempiin. Syystä, oi Maecenas, sinä ritarein kaunistus,[14] syystä olen kauhistunut kohoittaa laajalle-näkyvää päälakeani. Mitä enemmän kukin itseltänsä kieltää, sitä enemmän hän on jumalilta saava. Varatonna etsin minä niiden leiriä, jotka eivät mitään ahnehdi, ja karkurina taas haluan jättää rikasten roikat, koska silloin olen vähä-arvoisen[15] omaisuuden loistavampana isäntänä, kuin jos minun sanottaisiin varastohuoneissani säilyttävän kaiken sen, mitä ahkera Apulialainen[16] maanviljelyksellänsä saaneekin — varatonna suurien varain keskellä. Kirkasvesinen puro,[17] harvain auranmaiden metsä ja varma luottamus laihooni ovat minun onnellisempi osani, vaikk'ei sitä huomaa se, joka loistaa viljavan Afrikan[18] vallasta. Vaikk'eivät Kalabrian[19] mehiläiset kokoa minulle mettä, eikä viini mietone laestrygonilaisessa[20] kaksikorva-astiassa, eivätkä tuuheat villat kasva minua varten gallialaisilla[21] laitumilla; niin ahdistava köyhyys on kuitenkin kaukana, etkä sinäkään kieltäyisi antamasta lisää, jos sitä vaan haluaisin. Supistamalla himojani, lisään paremmin pieniä tulojani, kuin jos yhdistäisin Alyatteen[22] valtakunnan Mygdonilaisten[23] tantereihin. Niiltä, jotka paljo pyytävät, puuttuu paljo. Onnellinen[24] on se, jolle jumala säästävällä kädellänsä lahjoittaa sen, mitä hän tarvitsee.
17 Laulu.
Aelius Lamialle.[1]
Oi Aelius! Sinä vanhan Lamuksen[2] jalo jälkeläinen — koska kerrotaan sekä muinaisten Lamiain että koko heidän jälkeläistensä suvunkin aina siihen aikaan asti, johon muistorikkaat aikakirjat kestävät, tästä[3] saaneen nimensä; tuosta esi-isästä[4] johtaa alkunsa sekin, jonka sanotaan ensimmäiseksi, lavealti-hallitsevana kuninkaana, pitäneen hallussansa Formian[5] muureja ja tuota Marikan[6] rantoja[7] huuhtelevaa Liristä — huomenna on Euruksen[8] lähettämä myrsky siroittava lehtoon moninaisia lehtiä ja merenrannalle hyödyttömiä merikasveja, joll'ei sateen ennustajatar, vuosikas[9] varis, erehdy. Niin kauan kun ehdit,[10] kokoile kuivia puita:[11] huomenna pitää sinun palvelijoinesi, jotka ovat vapaina toimistansa, uhraaman Geniukselle[12] viiniä ja kahden kuukauden vanha[13] porsas.
18 Laulu.
Faunukselle.[1]
Oi Faunus,[2] sinä vauhkojen Nymfain[3] ihailija! Kulje suopeana alueeni ja päivänkämmenessä-olevain vainioitteni keskitse; mene menojasi, suosien nuorta karjaani,[4] jos vaan vuoden lopulla[5] sinun kunniaksesi teurastetaan pieni kauris, eikä runsasta viiniä puutu maljasta, joka on Venuksen ylin ystävä, ja vanha alttarisi suuresti savuaa hyvänhajuisesta suitsutusaineesta. Kaikki karja leikkii ruohoisella kentällä, kun Nonae-Decembres[6] jälleen palaa sinun kunniaksesi; koko kyläkunta[7] viettää juhlallisesti joutohetkensä niityillänsä ikeestä-irroitettuine härkinensä; susi kiertelee edestakaisin rohkeiden vuonain keskellä;[8] metsä varistaa viljelemättä-kasvavat lehtensä sinun kunniaksesi[9] ja maanmies[10] iloitsee, saadessansa kolmitahdissa[11] jaloin poljeskella[12] vihattavaa[13] maata.[14]
19 Laulu.