Sinä vuorien ja lehtojen suojelijatar, oi Neitsy, sinä, joka, kolmesti avuksi huudettuna, kuulet synnytystuskissa hikoilevia nuoria naisia[2] ja pelastat heidät surman suusta,[3] sinä kolmimuotoinen jumalatar![4] Sinulle olkoon pyhitetty tuo maataloani[5] varjostava petäjä; tätä[6] tahdon minä iloisena joka vuoden lopulla höystyttää sivu-iskuun valmistaivan[7] karjun verellä.

23 Laulu.

Fidylelle.[1]

Jos sinä, oi maalainen Fidyle, kuun alussa[2] rukoillen[3] kohoitat kämmenesi taivasta kohden, jos suitsutusaineilla ja vuoden hedelmillä sekä ahvatulla porsaalla lepytät Larit;[4] silloin ei satoisa viiniköynnös ole kärsivä rutonsekaisesta Afrikuksesta,[5] eikä vilja hedelmää-tuhoavasta ruosteesta, eivätkä rehevät kasvit[6] ankarasta säästä syksyllä.[7] Sillä tuo jumalille luvattu uhri-eläin, joka eleskelee lumisella Algiduksella,[8] tammien ja rautatammien keskellä, tahi kasvaa Alban[9] ruohistossa, on niskallansa punaava ylipappien teurastustapparat.[10] Ei missään suhteessa hyödytä sinua suositella pieniä jumalia[11] suurella lammasuhrilla, jos vaan seppelöitset ne rosmarinikasvilla ja murtuvalla myrtillä. Jos puhdas käsi on koskettanut alttaria, ei se suotteliaammin ole kallisarvoisella uhri-eläimellä lepyttänyt suuttuneita Penatia, kuin pyhillä uhrijauhoilla ja suolanrakeellakaan.[12]

24 Laulu.

Ahnaille.[1]

Vaikka olisit Arabialaisten kajoamattomia aarteita[2] ja Indian rikkauksia[3] suuremman omaisuuden herra ja vaikka kivimöhkäleilläsi täyttäisit koko Tyrrhenian ja Apulian meren,[4] niin et sittenkään voi pelastaa sieluasi pelosta,[5] etkä päätäsi kuoleman pauloista, jos vaan julma Necessitas[6] on kiinnittänyt teräksiset naulansa palatsisi harjalle.[7] Paremmin elävät nuot kentällä-asuskelevat Skythalaiset,[8] jotka tapansa mukaan[9] kuljettavat vaunuillansa liikkuvaisia asunnoitansa; paremmin jäykät Getalaiset,[10] joille jakamattomat peltovainiot tuottavat yhteisiä[11] maanhedelmiä sekä jyviä ja joita ei miellytä vuotta pidempi viljelys; vaan sille, joka on toimistansa uupunut, suo virkistystä yhtä-oikeutettu[12] sijainen. Siellä[13] nuhteeton vaimo hoitaa äidittömiä lapsipuoliansa; siellä ei myötäjäisvarainen[14] puoliso hallitse miestänsä, eikä luota siroon rakastelijaan. Suuret myötäjäiset ovat siellä vanhempain hyve,[15] samoin kuin tuo lujaliittoinen puhtaus, joka kammoksuu toista[16] miestä; erhettyminen taas pidetään[17] syntinä ja kuolema sen rankaistuksena.[18] — Oi! kukapa tahtoo juuria nuot kauheat murhat ja tuon kansalaisraivon,[19] hän uskaltakoon, jos tahtoo patsaisiin piirrettää isänmaan isäksi[20] ja tulla kuuluisaksi jälkimaailmassa,[21] hillitä tuota vallatonta itsevaltaisuutta; mihin määrään — voi kauheaa! - vihaamme eloisaa hyvettä,[22] mutta kateellisina taas kaipaamme sitä, kun se on kadonnut silmistämme. Mitä hyödyttävät kurjat valitukset, joll'ei rikosta juurita rankaistuksella; mitä tyhjät lait ilman tapoja, joll'ei tuo polttavan kuumuuden käsittämä maailmanosa,[23] joll'ei Boreaan läheinen seutu,[24] joll'eivät sen tantereeksi[25] kovettuneet kinokset karkoita kauppijasta; jos taitavat merimiehet selkiävät riehuvilta meriltä ja jos köyhyys, joka on muka suuri häpeä,[26] pakoittaa tekemään ja kärsimään mitätahansa sekä hylkäämään tuon korkean[27] hyveen suunnan. — Heittäkäämme joko Kapitoliumiin,[28] johon suosivan joukon huuto[29] meitä kutsuu, tahi likeiseen mereen nuot jalokivemme, helmemme ja hyödytön[30] kultamme, tuo suurimman onnettomuutemme alku, jos nimittäin meitä kaduttaa rikoksiamme. Pahan himon[31] juuret ovat hävitettävät[32] ja liiaksi hennot mielemme ovat muodostettavat vakaisemmilla harrastuksilla. Vapasukuinen nuorukainen, harjaantumaton kun hän on, ei taida istua hevosen[33] selässä ja pelkää metsästystä; mutta harjaantuneempi on hän huvitteleimaan, joko käskenet kreikkalaisella[34] kiekolla[35] tahi mieluummin la'eissa kielletyllä[36] noppapelillä, sillä välin kun isä valapattoisilla lupauksillansa[37] pettää osatoverinsa[38] ja kesti-ystävänsä, pikaisesti hankkiaksensa rahaa kelvottomalle perilliselle. Kyllähän väärät rikkaudet karttuvat; mutta aina, tietääkseni, puuttuu niukasta omaisuudesta[39] jotakin.

25 Laulu.

Bakkhukselle.[1]

Oi Bakkhus![2] Mihin sinä kaamaiset minut, nesteestäsi täyteläisenä?[3] Mihin lehtoihin tahi mihin luoliin[4] minä, uudessa hengessä,[5] äkisti askellan? Missä luolissa[6] kuullaan minun laulavan jalon Caesarin ikuisesta kunniasta ja yrittävän kohoittaa sitä aina tähtiin ja Jupiterin neuvostoon asti? Minä tahdon säestää oivallisen, vereksen laulun, jota ei mistään muusta suusta tähän asti ole kuultu. Samalla lailla seisoo vuorten huipuilla[7] uneton Evias,[8] ällistyneenä, kun hän katselee Hebrusta[9] ja lumesta kimaltelevaa Thrakiaa sekä muukalaisen jalan polkemaa Rhodopeta,[10] kuin minuakin viehättää[11] etäällä ihmetellä joen rantoja ja autiota lehtoa. Oi sinä, joka hallitset Najadeja[12] ja Bakkhatinnoja, jotka kykenevät[13] käsin kaatamaan korkeat saarnipuutkin kumoon! Minä en laula mitään vähänarvoista, enkä alhaisella tavalla, enkä mitään katoavaa. Suloinen on vaara, oi Lenaeus,[14] seurata sitä jumalaa, joka ympäröi[15] ohimonsa viheriällä viiniköynnöksellä.