Aemiliuksen taistelijakoulun vieressä viimeinenkin vaskitaituri vaskessa kuvaa ja jäljittelee hienosti kynsiä ja hiuksia, onnistumatta kuitenkaan työnsä valmistamisessa, koska hän ei osaa sitä täydellisesti muodostaa. Jos jotakin mielin saada kokoon, en tahtoisi olla hänen kaltaisensa, yhtä vähän kuin elää käyränenäisenä, mutta muuten huomiota herättäen mustilla silmilläni ja mustalla tukallani.
Ottakaat aiheenne, kirjoittajat, voimienne mukaan ja punnitkaa kauan, mitä hartiat jaksavat kantaa, mitä eivät. Sitä, joka voimainsa takaa on aiheensa valinnut, ei petä esitystapa eikä selvä järjestys. Järjestyksen etu ja sulo on oleva se, joll'en erehdy, että runoilija juuri nyt sanoo, mitä hänen tällöin tulee sanoa, sekä lykkää ja jättää nykyhetkellä moniaat asiat. Sanojen yhdistämisessä valitkoon ilmoitetun runoteoksen tekijä myös hienosti ja arasti sanan ja hyljätköön toisen. Erinomaisesti olet lausunut, jos ovela yhdistys tekee tutun sanan ikäänkuin uudeksi. Jos ehkä on tarpeellista vereksillä nimityksillä osoittaa outoja käsitteitä, käypi laatuun tekaista vanhanaikuisille Cetheguksille kuulumattomia sanoja, ja ujosti käytetty vapaus kyllä myönnetään; vieläpä uudet ja äsken tehdyt sanat saavat hyväksymistä osakseen, jos ne valuvat esiin kreikkalaisesta lähteestä säästäväisesti johdettuina.[1] Mutta miksi Roomalainen antaisi Caeciliukselle ja Plautukselle sen oikeuden, mikä on riistetty Vergiliukselta ja Variukselta?[2] Miksi minua kadehditaan, jos voin lisätä vain muutamia sanoja, kun Caton ja Enniuksen kieli on rikastuttanut isäimme puhetta ja tuottanut uusia nimiä esineille?[3] On aina ollut luvallista ja on edelleen tuottaa julkisuuteen sana, jolla on nykyhetken leima. Kuten metsät muuttavat lehtensä nopeiden vuosien kuluessa ja edelliset varisevat, siten katoavat vanhat sanatkin ja nuorien tavoin kukoistavat ja varttuvat äsken syntyneet; kuulummehan kuololle kaikkineinme: joko nyt meri sisämaahan johdettuna suojelee laivastoja pohjantuulilta, kuninkaan arvoinen työ, tai kauan hyödytön ja vain airoille sovelias suo elähyttää läheisiä kaupunkeja ja kokee kovaa auraa, tai joki on muuttanut suuntansa, joka oli vainioille vahingollinen, sille kun on osoitettu parempi tie; kuolevaisten teot katoavat, ja vielä vähemmän kieliparsien arvo ja sulo pysyy elävänä.[4] Monet sanat syntyvät uudestaan, jotka jo hävisivät, ja monet häviävät, jotka nyt ovat arvossa, jos käyttö niin tahtoo, millä puhumisen suhteen on mielivalta, oikeus ja ohjeet.
Millä runomitalla kuningasten ja päällikköjen urhotöitä ja surkeita sotia voidaan kuvata on Homerus osoittanut. Ensiksi valitusruno esitettiin epätasaisilla parisäkeillä ja sitten myös toivomuksensa saavuttaneen tunnelma. Siitä, mikä kirjailija julkaisi lyhykäiset elegiset säkeet, tutkijat kuitenkin riitelevät ja riita on vielä ratkaisematta. Archilochuksen varusti suuttumus hänelle omituisella jambimitalla.[5] Tämän omisti komedia ja korkea tragedia, koska se oli sovelias vuoropuhelulle ja tunki kansan melun läpi sekä oli muodostunut toimintaa varten. Runotar soi lyyran kielillä ylistää jumalia ja jumalten poikia, voittavaa nyrkkitaistelijaa ja juoksukilpailussa parasta hevosta ynnä nuorukaisten huolia ja vapauttavaa viiniä.
Joll'en voi enkä ymmärrä noudattaa määrättyä luonnetta ynnä väritystä töissäni, miksi tervehditään minua runoniekaksi? Miksi tahdon ennemmin väärästä häveliäisyydestä olla tietämätön kuin oppia? Komediaan kuuluva aihe ei siedä esittämistä tragedian säkeillä: samoin Thyesteen ateria ei salli siitä kerrottavan arkielämälle ja melkein komedialle sopivilla säkeillä.[6] Pitäköön kukin seikka sille kuuluvan paikan, minkä se on saanut. Väliin kuitenkin myös komedia kohottaa äänensä ja Chremes torailee suuttuneena pöyhkeällä suulla; ja tragediassa henkilö monesti lausuu surunsa jokapäiväisellä kielellä, kun esim. Telephus köyhänä ja samoin Peleus pakolaisena heittää siksensä pönkkäpuheet ja puolentoistajalan pituiset sanat, jos hän mielii valituksellaan koskettaa katsojan sydäntä.[7] Ei siinä ole kylliksi, jotta runoelmat ovat sirot; olkoot myös miellyttävät ja johtakoot kuulijan mielen, minne tahtovat. Kuten ihmiskasvot hymyilevät hymyileville, niin ne itkevät itkeväin kanssa; jos tahdot että itken, tulee sinun itse ensiksi olla sureva: silloin, Telephus tai Peleus, vastoinkäymisesi minua liikuttavat; jos huonosti puhut sanottajasi, joko nukun tai nauran. Surullisen kasvoille sopii murheen sanat, suuttuneelle uhkailevat, leikilliset iloiselle, ankaralle totiset sanat. Sillä luonto muodostaa meidät ensiksi sisäisesti eri kohtalontilojen mukaan, ilahduttaa tai saattaa vihaan tai pakoittaa ja ahdistaa maahan asti ankaran surun kautta; sitten se ilmaisee sielun liikutukset kielen välityksellä. Jos puhujan sanat ovat hänen asemastaan eroavaisia, niin Rooman ylhäiset ja alhaiset kajahuttavat naurun. On myös suuri erotus olemassa, jos jumala puhuu tai urho, iäkäs vanhus tai se, jolla on kukoistavan nuoruuden hehku, jos mahtava emäntä tai toimekas imettäjä, jos kulkeva kauppias tai viheriöivän pellon viljelijä, Colchilainen tai Assyrilainen, Thebassa syntynyt tai Argossa.[8]
Seuraa tarua tai muodosta itsessään sopusuhtaista, kirjoittaja. Jos ehkä uudestaan esität kunniakkaan Achilleen, olkoon hän tuima, suuttunut, leppymätön, kiivas, evätköön lakien itseään koskevan, sallikoon kaikki aseilleen. Olkoon Medea julma ja heltymätön, Ino itkeväinen, Ixion valapattoinen, Io harhaileva, Orestes surua täynnä.[9] Jos jätät näyttämölle jotain koskematta ollutta ja uskallat luoda uuden henkilön, olkoon hän loppuun asti senlainen, kuin hän oli alussa, ja olkoon sopusoinnussa itsensä kanssa.
On vaikea esittää yksilöllisyydellä yleispäteviä aatteita, ja oikeammin teet, jos kehität Iliolaisen runon näytelmiin, kuin jos ensimäisenä tuot julki tuntemattomia ja ennen lausumattomia asioita. Yleinen aihe muuttuu yksityiseksi omaisuudeksesi, joll'et viihdy halvassa ja kaikille avonaisessa piirissä etkä mieli uskollisena tulkkina kääntää sanasta sanaan etkä jäljittelijänä joudu pulaan, josta arkuus tai teoksen laki estää poistumasta. Äläkä niin aloita kuin kerran kyklinen kirjoittaja:[10] 'Laulan Priamuksen kohtalosta ja kuuluisasta sodasta'.[11] Mitähän tämä lupailija esittääpi, joka on niin suuren ilmoituksen arvoista? Vuoret aikovat synnyttää, ja syntyy naurettavan mitätön hiiri. Kuinka paljoa oikeammin aloittaa se, joka ei hommaile mitään sopimattomasti: 'Laula, Runotar, minulle miehestä, joka Trojan valloituksen jälkeen näki useiden ihmisten tavat ja kaupungit'. Hän ei mieli kehittää savua loisteesta, vaan valoa savusta saattaakseen sitten esiin merkillisiä ihmeitä, Antiphateen, Scyllan ja Charybdiksen ynnä Kyklopin; hän ei aloita Diomedeen paluumatkaa Meleagerin kuolosta eikä Trojan sotaa kaksoismunasta.[12] Hän kiiruhtaa aina ponsikohtaan ja vetää kuulijan mukanaan keskelle tapahtumia, ikäänkuin nämä olisivat hänelle tuttuja, sekä jättää ne, joitten loistavasta esityksestä hän on epävarma, ja niin hän sommittelee, niin hän yhdistää toden ja keksityt seikat, ett'ei keskiosa eroa alusta eikä loppu keskustasta.
Erityisiä näytelmärunoutta koskevia sääntöjä.
Kuule nyt,, mitä minä vaadin ja kanssani yleisö, jos haluat saada katsojan, joka odottaa esiripun kohoamiseen asti ja istuu paikallaan siksi, kunnes näyttelijä lausuu kehoituksensa taputukseen;[13] sinun tulee merkille panna kunkin iän tavat ja antaa kunkin muuttuvaiselle luonteelle ja vuosille sopiva muotonsa. Poika, joka jo osaa matkia sanoja ja varmalla jalalla polkee maata, haluaa leikkiä kaltaistensa parissa, kiihtyy vihaan ja asettuu yhtäkkiä sekä muuttuu hetkestä hetkeen. Parraton nuorukainen, joka vihdoin on päässyt ohjaajasta, iloitsee hevosista, koirista ja leikeistä auringon paahtamalla Marskentällä; niinkuin vaha pehmeä hän kääntyy virheeseen, suuttuu kehoittajien sanoista, ajattelee myöhään hyödyllistä, tuhlaa rahaa, on korkealle pyrkivä, intohimoinen ja valmis jättämään, mitä hän on rakastanut. Muuttuneine harrastuksineen miehen mieli etsii mahtavuutta ja ystävyyttä, tavoittelee kunniaa ja varoo tehdä, mitä hän pian koettaisi peruuttaa. Monet vastukset ympäröivät vanhusta, joko siitä syystä että hän kokoo tai kurjasti säästää ja pelkää iti käyttää, mitä on saanut, tahi koska hän toimii kaikki asiat, pelolla ja kylmästi; hän lykkää eteenpäin asettaen toivonsa kauas, on toimeton, tulevaa haluavainen, ärtyisä, vaikeroiva, kiittää mennyttä aikaa hänen poikana ollessaan sekä on nuorempien moittija ja tutkija. Paljon etuja tulevat vuodet tuovat, paljon poistuvat riistävät mukanaan. Jott'ei sattumalta nuorukaiselle annettaisi vanhuksen osaa tai pojalle miehen, niin pysykäämme yhäti niissä piirteissä, mitkä kuuluvat ja sopivat kullekin iälle.
Joko toiminta tapahtuu näyttämöllä tai kerrotaan se tapahduttuaan. Vähemmin koskettaa mieliä se, mikä on kuulon kautta päässyt tietoomme, kuin se, joka on luotettavien silmiemme edessä ja jota katsoja itse kertoo itselleen. Älä kuitenkaan näyttämöllä esitä mitään, jota on sisällä toimitettava, ja poista silmien edestä paljo semmoista, josta puhelias läsnäolija sitten saattaa kertoa, ett'ei Medea silpoa lapsiaan yleisön nähden eikä rikoksellinen Atreus keitä ihmisruokaansa julkisesti tai ett'ei Procne muutu linnuksi tai Cadmus käärmeeksi.[14] Kaikkea, mitä minulle esität siihen tapaan, minä inhoan sitä uskomatta.
Älköön se näytelmä olko lyhyempi tai pitempi kuin viisi näytöstä, jota tahdotaan esittää ja uudestaan näytettäväksi antaa; älköön jumala esiintykö välittäjänä, joll'ei satu pulma, mikä ratkaisijaa kaipaa, älköön myös neljäs henkilö huoliko puhuvana esiintyä.