Mutta sinut tahdon minä pelastaa, sinut yksin.
MIES.
Turma sinut periköön tuon säälisi vuoksi. Minä myös tunnen sinun maailmasi ja sinut. Yön varjojen seasta olen katsellut ilakoivaa roskajoukkoa, jonka hartioilta sinä kurottaudut ylös. Olen nähnyt kaikki maailman vanhat rikokset uusiin pukuihin verhottuina, uutta tanssia pyörien — mutta heidän loppunsa on sama kuin tuhat vuotta sitten: tapainturmelus, paheet ja veri. Vaan sinä et ollut mukana, et suvainnut astua lastesi pariin, sillä sielusi syvimmässä sinä heitä halveksit. Muutama hetki enää, ja jollei järki sinusta pakene, niin sinä olet halveksiva omaa itseäsi.
Älä kiusaa minua kauempaa.
(Istuutuu vaakunansa alle.)
PANKRATIUS.
Minun maailmani ei ole vielä tuleentunut pellollaan, sen myönnän. Se ei ole vielä kasvanut jättiläiseksi, se himoitsee vielä leipää ja mukavuutta, — mutta tulee aika —
(Nousee, menee miehen luo ja nojautuu vaakunapylvääseen.)
Mutta tulee aika, jolloin se ymmärtää itsensä ja sanoo itsestään: »Minä olen», eikä ole oleva muuta ääntä maan päällä, joka voisi samoin vastata: »Minä olen.»