Mutta enin kasvattivat kirjailijaa seuraavien vuosien sisäiset kamppailut. V:na 1830 oli Krasinski saapunut Roomaan ja ajatukset sen entisen mahtavuuden katoamisesta liikkuivat voimakkaina hänen sielussaan, kun saapui viesti Puolan kapinasta. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli silloin kiiruhtaa taistelutantereelle isänmaataan puolustamaan. Hän halusi sinne sitä kiihkeämmin kun hän tunsi itsensä väärin tuomituksi. Mutta isän kielto pidätti häntä. Hänen polttava epätoivonsa kuvastuu hänen muutamassa senaikuisessa kertomuksessaan, jossa ensi kerran tuntuu selvä personallinen sävy, ja useissa ranskankielisissä kirjeissä geneveläiselle ystävälleen Reeve'lle.
Se synnynnäinen taipumus mietiskelyyn ja skeptillisyyteen, joka runoilijassa oli haaveellisuuden ohella, auttoi häntä vähitellen tyyntymään ja opetti viileämmin asioita arvostelemaan. Sitä paitsi oli isä kirjeissään kiinnittänyt pojan huomiota tämän kapinataistelun toiseen puoleen, joka suuntasi runoilijan mietteet laajemmille aloille, yleisinhimillisten kysymysten piiriin. »Kansallisuudet ovat kadonneet — oli kenraali kirjoittanut — kaksi lippua hallitsee maailmaa: järjestys ja anarkia, ja kaikki tarkoittaa sitä, että ne, jotka omistavat, eivät omistaisi ja että ne, jotka eivät omista, tulisivat omistamaan».
Nuori herkkä runoilija, jonka mielenliikutuksista järkkynyt terveys pakoitti tuontuostakin kamarin yksinäisyyteen, ryhtyi ajatuksissaan tarkastamaan Europan valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän ilmiöitä.
Wienin kongressista asti olivat kumoukselliset virtaukset alkaneet yhä enemmän vavahutella Europan monarkistista valtiojärjestystä. Dekabristien kapinan jälkeen Pietarissa (1825) ilmeni kumouksellista kiehuntaa ympäri Europpaa, kunnes se leimahti ilmiliekkiin melkein yhtaikaa Ranskassa, Puolassa ja Belgiassa. Nämä liikkeet olivat kuitenkin enemmän valtiollista laatua. Mutta syvemmällä koko olevaisen yhteiskuntajärjestyksen pohjalla tuntui kytevän voimakas yhteiskuntataloudellinen kumousliike. Sillä oli omat apostolinsa — ennen muita ranskalainen Saint-Simon ja hänen oppilaansa Bazard ja Enfantin — jotka saarnasivat koko yhteiskuntajärjestyksen muuttamista, naisten ja työtätekeväin luokkien vapauttamista, omaisuuden yhteistyttämistä, sääty-etuoikeuksien ja kirkon — etenkin katolisen — suistamista ja uuden uskon perustamista.
Siihen taisteluun kiintyi ylimyssukuisen runoilijan katse. Erikoisen merkitseväksi tuli hänelle tapaus, joka sattui vuosi jälkeen Puolan kapinan Lyonissa Ranskanmaalla ja jonka viestit saapuivat hänelle Geneveen. Se oli 40,000:n nälkääntyneen silkkityöntekijän marraskuussa 1831 puhjennut kapina, joka vei julmiin katutaisteluihin ja verenvuodatukseen… Tämän kapinan jälkeen kirjoittaa Krasinski eräässä kirjeessään: »Silminnähtävää on, että pian lähenee Europan nykyisen yhteiskuntajärjestyksen häviö, että tasapaino on kaikkialta rikkoutunut, sopu turmeltu, perusteet horjutetut, ja pyörteiden ja kiistan verhossa pyrkii jotain uutta tuntematonta etukynteen ja valtaamaan maailmaa. Olemme samassa asemassa kuin oli muinoin barbarien hyökkäyksistä kuoleva Rooman valtakunta. Ainoana panssarinamme on usko Kristukseen.»
Tämä kirjeen-ote viittaa selvästi ei ainoastaan »Ei-jumalaiseen komediaan», vaan myös »Iridioniin», Krasinskin toiseen pääteokseen.
Genevestä tuli kirjailija isänsä käskystä surulliseen, kapinanjälkeiseen Varsovaan ja sieltä Pietariin, jonne kenraali oli kapinan jälkeen muuttanut. Isä tahtoi tehdä pojastaan valtiomiehen, mutta siitä kirjailijalle itselleen vastenmielisestä toiminnasta pelasti hänet sisäisissä taisteluissa kehittynyt hermo- ja silmätauti. Kirjailijan koko virkaura rajoittui audienssiin keisarin luona. Koko muun Pietarissa-olonsa ajan hän pysytteli huoneessaan lukien, kirjoitellen ja ennen kaikkea mietiskellen. Näissä mietteissä selkeni hänen runohenkensä täyteen tietoisuuteen. Täällä hän laski perustan molemmille merkkiteoksilleen »Ei-jumalaiselle komedialle» ja »Iridionille». Ja kun hän viimein saatuaan passin pääsi lähtemään sumujen kaupungista takaisin ulkomaille terveyttään hoitamaan, kirjoitti hän ensimäisessä suuressa pysähdyspaikassaan, Wienissä, alun ensimäiseen täyskypsään, nerokkaaseen luomaansa, »Ei-jumalaiseen komediaan», ja lopetti sen Venetsiassa samana vuonna, 1833. Silloin hän oli kahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Painosta ilmestyi teos vasta pari vuotta myöhemmin (Parisissa 1835) — ilman tekijän nimeä, kuten kaikki Krasinskin teokset.
Mitä nuori runoilija oli yksinäisissä mietteissään ajatellut noiden »kahden lipun» välisestä sodasta, »järjestyksen» ja vanhoillisen ylimysvallan taistelusta »anarkiaa» ja demokratiaa vastaan, sen on hän tässä teoksessa suppeiden, voimakkaiden ja kirkassointuisten replikkien avulla loihtinut draamallisiksi kuviksi. Vakuutettuna siitä, että runous »koskee koko ihmiskuntaa, eikä ainoastaan yhtä maata ja yhtä ajan ja paikan tilkkua, että se valtaa siipiensä alle ikuisuuden ja äärettömyyden», hän käsitteli kysymystä sen puhtaassa yleisinhimillisyydessä, yleistäen ja symbolisoiden sekä aatteita että niiden kannattajia. Hän veti äärimäiset johtopäätökset nykyisestä asiaintilasta, hän tutkisteli teitten lopullista suuntaa ja määrää, terästäen etsivän katseensa kauas tulevaisuuteen.
Teoksen piti tekijän oman tunnustuksen mukaan tulla »puolustukseksi sille, mitä niin monet ryysyläiset koettavat repiä alas: uskonnolle ja menneisyyden maineelle». Mutta runollinen inspiratsioni ja kirkas totuudentunto ei sallinut hänen tulla kummankaan puolen asianajajaksi, vaan antoi hänelle filosofin laajasydämisen tasapuolisuuden koko yhteiskunnallisvaltiollisten ilmiöitten kokonaisuuteen nähden. Se auttoi häntä katsomaan rohkeasti totuutta silmiin, sellaisena kuin se aikojen takaa hänelle kajasti. Ja sellaisena hän sen kuvasi ja se kuva tuli »syvä kuin meri ja surullinen kuin kuolema», kuten Krasinskin paras elämänkertoja on sanonut.
Vaikkakin tekijä tunsi sympatiojensa kuuluvan aristokratialle, johon hän itse syntymän ja kasvatuksen sitein oli sidottu, ei se estänyt häntä näkemästä siinä auttamattomia perikadon oireita. Esi-isiensä rikoksiin on se ylimysluokka lisännyt »epäröinnän ja pelon» eikä sen näennäinen alttarin ja isänmaan sekä esi-isien kunnian puolustaminen voi säästää sitä kuolemanrangaistukselta ja sen jälkeen unhoitukselta.