Näennäisesti on muita ylempänä kreivi Henrik, »mies», kuten häntä draamassa kutsutaan — »Mies» oli alkuaan ajateltu koko teoksen nimeksi —, aristokratian peloton ja taipumaton johtaja, joka halveksii niitä, joihin on liittynyt. Mutta hänen luja omistautumisensa aristokratian asian palvelukseen ei ole sisäisen vakaumuksen, vaan kuvittelun ja järkeilyn tulos. Hän on auttamaton »romantikko», runoilija, jolle teatralisten asentojen ja deklamatoristen lauseiden tavoittelu on tullut luonteeksi.
Vahingoksi teoksen yhtenäisyydelle on tekijä omistanut ensimäiset kaksi näytöstä tämän »miehen» luonnekuvaukselle. Oikeastaan voikin sanoa »Ei-jumalaisessa komediassa» yhdistyvän kaksi draamaa: kreivi Henrikin oman personallisen ja yhteiskunnallis-valtiollisen, joskin painopiste on jälkimäisessä. Tekijän ankara itse-erittely on saanut hänen antamaan Henrikin luonnekuvaukselle niin laajan sijan. Hän kuvaa siinä haaveen ja fantasian orjaksi joutuneen »kaunosielun» — käyttääkseni nykyaikaista sanaa —, jolle todellinen elämä velvollisuuksineen on proosaa ja joka rakastaa vain omia mielikuviaan. Ajaessaan takaa kauneuden ja maineen fantomeja, joilla helvetti häntä houkuttelee, hän tallaa maahan todellisuudessa elävän vaimonsa koruttoman, uskollisen sielun, joka hämärtyy surusta, ettei voi seurata rakastettuaan »runouden» maailmaan. Krasinski tuomitsee sellaisen taiteen, joka on irtautunut elämästä ja teoista. Teoksen ensi osan ihanien alkusanojen lopussa hän asettaa sellaisen taiteen runoilijalle vastakohdaksi toisenlaisen, jossa runous asuu itsetiedottomana, koko elämää ja toimintaa hedelmöittävänä voimana, — sellaisen, jollaiseksi hän tunsi Mickiewicz'in.
Kreivi Henrikin vaimosta tulee mielipuolisuudessa runoilija. Eikä siinä kyllin. Henrikin poika Orcio, surullinen, ennenaikaisesti kehittynyt, pelkästä hengestä elävä lapsi, ainoa olento maan päällä, jota Henrik todellisuudessa kykeni rakastamaan, tulee ikäänkuin kohtalon ivasta myös runoilijaksi, ja siinä on hänen onnettomuutensa. Lapsen hento organismi on tuomittu sortumaan runollisten ajatusten ja vaikutelmain painon alle. Orcion syvästi taiteelliseen kuvaan on tekijä ottanut piirteitä itsestään niiltä ajoilta, jolloin hän vastoin muitten lasten tapoja ei »ratsastellut keppihevosilla, ei huvitellut nukeilla», vaan luki, kirjoitteli ja haaveili… Orcio tulee sokeaksi — se on symboli aristokratian ruumiillisesta degeneroinnasta —, ja Henrik tuntee elämänsä tyhjyyden ja ikävän. Silloin puhuu hänelle suojelusenkelin hahmossa paremman tietoisuuden ääni kutsuen häntä rakkauden työhön. Mutta taaskin voittaa korskea deklamoiva runous, joka kotkana ilmestyy kehoittamaan Henrikiä maineen ja kunnian tekoihin.
Kolmannen osan alusta alkaa varsinainen yhteiskunta-draama. Sen ydinkohtana lienee pidettävä kreivi Henrikin l. »miehen» salaista vaellusta demokratian leirin läpi. Siitä on teos saanut nimensä. Kuten Dantella »Jumalaisessa komediassa» on »miehelläkin» opastajansa, ei kuitenkaan mikään enkelimäinen Beatrice, vaan revolutsionin sameassa vedessä kalastava viekas egoisti, »kastettu juutalainen»». (Juutalaisia oli paljon saint-simonistisissa järjestöissä.) Näyt, jotka »miehelle» avautuvat tällä öisellä retkellä, ovat kaikkea muuta kuin jumalaisia. (Ne nojautuvat kertomuksiin jakobinien klubeista Ranskan suuren vallankumouksen aikana 1793.)
Hälisevä lauma pyrkii vain aineelliseen nautintoon vanhan elämän-järjestyksen raunioilla. Se on juonut herrainsa viinit ja teurastanut kyntöhärkänsä yhteisiin pitoihin. Se ei näytä aavistavan, että sen, jollei se tahdo nälkään kuolla, on pian ryhtyminen työhön taas, ja siltä on, ruumiin- ja hengenvoimien erilaisuuden takia, nouseva ennen pitkää uusi ylimystö, jonka ituja jo tuntuu joukon keskuudessa.
Demokratian etunenässä on Pankratius. Hän on lauman valtias, kunnianhimoinen, kylmä, illusioniton järjen mies — »järjen, ei sydämen, pois sydän ennakkoluuloineen». Suurten joukkojensa kautta, jotka tottelevat häntä kuin Jumalaa, on hän Henrikiä voimakkaampi, mutta luovaa voimaa ei hänessäkään ole. Hän ei enää usko itseensä eikä asiaan, jota ajaa, ja hän halveksii johtamaansa laumaa ja on sitä tuskin koskaan rakastanut. Nousukkaan kunnianhimossaan tahtoisi hän saada valtansa alle kreivi Henrikin, jonka hengen ylimyksellinen voima on hänet imponoinut. Mutta kun moralinen triumfi osoittautuu mahdottomaksi, on aseiden ratkaistava.
»Minä tiedän — kirjoittaa Krasinski eräässä kirjeessään, jota voi pitää tämän teoksen paraimpana kommentariona — minä tiedän, että meidän sivistyksemme lähenee kuolemaansa, tiedän, että lähenevät ajat, jolloin uudet rikokset tulevat rankaisemaan vanhoja ja saamaan tuomionsa Jumalan edessä. Mutta minä tiedän, etteivät ne mitään luo, eivät mitään rakenna, menevät kuin Attilan ratsu ja autius jää heidän jälkeensä! Vasta kun se, jota et sinä eikä kukaan tiedä eikä käsitä, tulee, kehkeytyy kaaoksesta, on myös uusi Jumalan tahdon mukainen maailma rakentuva ihmissukukunnan edellämääräyksestä, mutta silloin ovat minun ja sinun luusi tomuna ja tuhkana.»
Pankratiuksen joukot ovat voittaneet. Aristokratian viimeinen linna on heidän hallussaan. Kreivi Henrik on syöksynyt linnanvallilta kuiluun. Mutta Pankratius ei voi iloita katsellessaan kättensä töitä.
— »Katso noita aavikoita, noita suunnattomia aloja, jotka ovat minun ja ajatukseni välillä. Nuo erämaat on kansoitettava, nuo kalliot lohkaistava, nuo järvet yhdistettävä, jokaiselle annettava maa-alansa, jotta syntyisi kaksi kertaa niin paljon elämää näille aavikoille, kuin niillä nyt on kuolemaa. Muuten hävityksen työ ei ole sovitettu.»
Ja Pankratius tuntee voimattomuutensa siihen positiviseen työhön, sillä hän on pyhittänyt elämänsä vihalle, eikä viha mitään rakenna.