Kestäös, syön alakuloinen,
syysöiden synkeä taika:
saapuvi suvi suloinen,
onnen ja auringon aika!
4.XI.1917.
KYMEN RANNALLA.
On mennyt lemmenkevät kultainen,
niinkuin katoo kaikki elämässä!
Sen nuorta ihanuutta muistellen
seison vielä viime kerran tässä.
Kuin aamukaste haihtui hetket sen
onnen auringossa heleässä.
Nyt on kuin heräisin ma talvehen
vasta, kun on lähtö täältä tässä.
Niin peittynyt on hautaan vuotten jään
ensi kukoistus kuin tyhjä haave.
Ah, kuinka kirkkaana sen kaiken nään!
Nyt se on vain muistoin kalvas aave.
Talven jäiset hanget hopeoi
sen suven, joka mulle onnen loi.
RUNOTTARELLE.
Hiivi mun rintaani
sulattavin soinnuin,
tuutien unhoon
tuskien yöt!
Sytytä rintaani
riemusi rikkain,
kuolo ja kurjuus
karkoita pois!
Karkoita arki
ja arkiset huolet,
jumalten juhlaa
mun nauttia suo!
Hetkinen salli
mun luojana olla,
nähdä sun ikuisen
onnesi maa,
tuntea taivaiden
hekumata hetken;
pitkä on kuoleman
autio yö!
Sulattavin sormin
sydäntäni soita,
kunnes mun hauta
ja unhoitus vie!