Yön vallan, Pohjan pakkasen
nyt voitti kevään mahti.
Ja uuden suven, vapauden
me oomme vankka vahti.
Nyt kentät veljeshurmehen,
miss' sota riehui hiljan,
jo kantaa heinän kukkaisen
ja keltatähkät viljan.
Ei saaneet meitä sortumaan
vuossatain hallat, kadot.
Nyt kostetaan: nyt korjataan
Suur-Suomen valtasadot!
Ei hukkua saa hurmeeseen
tää maa, mi voittoon kulki!
Me rakennamme rakkauteen,
se vannokaamme julki!
Me vannomme: me vaalimme
tään voiton rauhan toimin!
On korkealla maalimme.
Päin päivää yhteisvoimin!
SANKARIKUMMUN ALTA.
Taistoa ollut on elo aikojen aamusta asti,
taistoa ainian on ihmisen elämäntie.
Paljon kaunista on, jaloaatteista sielussa kansain;
onnea luoda ken voi, muillekin onnen se suo.
Paljon on kurjaa myös, vihan myrkkyä, vaistoa julmaa
luonnossa ihmisten, pedoista raaimpain.
Niinkuin kehnoa on hyvän rinnalla povella luonnon,
niinkuin myrkkyjen kyy juurella elämän puun,
niinkuin luonnon luomisen työ tuhovaltoja vastaan
vuodesta vuoteen käy voittoista taisteluaan,
koskaan lannistumatta, jos kuinkakin syksy ja talvi
uhkaa haudata sen hankiin ja pakkasihin,
niinkuin pellolla viljaa koittaa ohdake voittaa,
niinkuin synkeä yö auringon jäljissä käy
tahtoen sammuttaa valon hehkun ja elämän kaiken —
niin käy kamppaus myös mailmassa ihmisten,
ikuinen kamppaus luomistyön vihan peikkoja vastaan
puolesta rakkauden, puolesta aatteiden tien,
puolesta ihmisarvon ja kaiken korkean, kauniin,
puolesta oikeuden, onnen ja autuuden.
Korkeista korkein ja halvoista halvin auringon alla
on suku ihmisten, ohjaama daimoonein.
Jos vihan hengen synkeän valtaan ihminen joutuu,
julmuri hirvein on maaemon parmailla hän.
Vaan jos rakkauden, valon lemmityn, ohjaama on hän,
niin kamaralle maan hän paratiisin luo,
unelman kauneimman, mitä aavistaa sydän voi vain
umpussa nuoruuden kuullossa kesäisen yön.
Veljet, meillekin on valo auringon loistanut kerran,
syömemme sykkinyt on riemuja, tuskia maan.
Luomisen työhön meilläkin hehkui henkemme nuori —
toisin kohtalo soi, kesken katkesi tie!
Toisin haaveilleet mekin työmme ja onnemme oomme —
toisinpa ratkaistiin retkemme maallinen tää!
Uhreina taistelun sen, jota aikojen aamusta asti
ihmiset käyneet on orjina daimoonein,
kaaduimme kaikki me kesken. Suotu ei korjata meidän
kylvöä unelmain, voittojen heelmiä, ei! —
Yllämme puhkee taas kesä kukkaan niinkuni ennen,
— varjossa valjun yön on osa vainajien;
voiton huumassa lyö sydän uudestisyntyvän luonnon,
— meille ei syke sen riemua rintaan luo.
Toiset juhlivat nyt, mitä juhlia suotu ei meidän —
kaatua suotiin vain puolesta syntymämaan!