Siksipä sulle nyt, Melpomene, ma hymnini laulan,
ennenkuin kätköhön yön sammuvi syömeni mun.
Aineen ja ainehen orjat, ne sortaa aikojen mahti,
henki ja hengen työt uhmaavat kuoloakin.
Kerran kuihtuvat kasvot ja sammuu silmien säihke,
kukkivat neitosetkin arkkuhun naulitahan.
Sortaa vuossadat patsaat ja murtaa mausoloin muurit,
laulu se laulajan on mausolo sortumaton:
sammuta kaipuuta sen ei vuodet, ei vuossadat pitkät,
särje sen sointuja ei aikojen vaihtumislait:
jälkeen vuostuhanten viel' laulun rytmeissä sykkii
laulajan syön sekä sen riemut ja kärsimykset.
KUOLEVA SOKRATES.
Vankila on elo, ahdas ja synkeä vankilaholvi,
kahleina ruumis tää, miettehet rottina on.
— Ystävät, miksikä surra ja itkeä kuolevan vuoksi?
Rauhaa ei muualla oo kuin Kerameikolla vain.
Miksi ei itkeä syntynehelle, kun mailta Olympon
tuskaan, taistelemaan tänne hän kahlittu on?
Ystävät, nyt olen vanha ja raihnas, vaivoja nähnyt,
maailman telmeeseen oon perin uupunut jo. —
Myrkky, nyt voimani vie — unenraukeus sielua painaa,
nukkua tahdon ma nyt rauhaan Elyysion pois.
PER ASPERA
EHEU FUGACES!
Kymmenen pitkää vuotta turhaan jo etsinyt oon! Kaikki on häipynyt suotta aikojen uumentoon.
Kaikki on häipynyt — haaveet,
korkeat unelmat; —
öin vain käy ohi aaveet
— muistoni kalpeat.
Vuotten hautaussaatto
taa yhä kasvaa vaan!
Kohta sun laillasi, taatto,
hautaan maatua saan.
Rikkaat ilot ja surut! teistä mi jäljelle jää? — Köyhät laulujen murut, kalpeat lehtiset nää!