Yö mun eessäni on, Mananyön ikiäänetön tyhjyys,
kohta jo kolkkous sen ikuinen hautani on. —
Ah, sinä aukaset taas satukirjasi kaunihit lehdet,
mailmoja haaveitten, taivaita toiveitten luot!
Onnenhoureita nyt kuin ilkkuen näyttelet mulle,
kun ilon ukset on multa jo sulkeuneet.
Pois! pois kirjavat rihkamas nyt, elo! Miks mua kiusaat?
Pois unes kaipaus, suo rauhassa lähteä mun!
Taistelu loppumaton elo on, ja sen huumaan ken uupuu,
hälle äänetön yö vain levon kaivatun suo.
SURU.
Ei yhtään mull' ole ystävää,
suru vain,
ei ketään, ken mua rakastaa,
suru vain!
Taa kaikki katoo; yksi jää:
suru vain.
Hän yksin vihkii laulajan,
suru vain, —
hän yksin ylitse hautani soi,
suru vain.
MYRSKY-YÖNÄ.
Vasten ruutuja lyö kuin vaiertain sadevirrat,
lohduton myrsky yön riehuen ilmoissa soi.
On kuin yötiset ois, manankolkot hautausmaansa
varjot vainajien kammoten jättänehet,
kuin yli maan, yli ihmisten elonhyörinän turhan
sois kirot kärsivien varjoissa Tartaron yön.
Tunne, oi ihmislaps, ikiluonnon säälitön suuruus,
tyhjyys rinnalla sen työsi ja mailmasi on!
Tähtiin katseesi luo — läpi eetteriäärettömyyden:
niinkuin kuolemanyö sulkee se varjoonsa sun!
— Soi! soi hurjemmin vaan, yön myrskyn riehuva tuska,
turmana tuomionyön käy yli raihnahan maan!
Tulvi valtoinaan, sade, hautaushymniäs laulain
ruutuja vasten lyö, syöntäni lohduttain!
Lyö, tuli pitkäisen, lyö viimeinen vihlova leimaus: —
kaikki on hiljennyt, — ääretön, äänetön yö.
MELPOMENE.
Käy, elon rauhaton pyörre, sa vaan läpi vuossatain pitkäin,
niinkuin koskien vuot pauhaten vyöryen pois!
Jos mua hylkiikin tyly mailina ja Onnetar kitsas,
kannan kärsien vain tuskien taakkani ma:
yksi on ystävä mulla, mi tuskassa ei mua hylkää,
min poven hellyyteen hukkuvi kärsimykset.
Turhaan, turhaan mailmasta kun, jano sielua polttain,
lemmen viiniä hain, tyhjäksi maljani jäi;
silloin hän kuin ilmestys mun luokseni saapui,
Melpomene, ja kaas' maljaani nektariaan:
kultaisna helmeilee sen hehkua malja nyt täynnä —
helkkäen tuskani nyt laulujen rytminä soi.