EROTESSA.
Pois täytyy mun, ties milloin kohdataan? Sua ehk' en nähdä saa ma milloinkaan! — Ihmeellinen onni kuulaan kevätyön! Ah! kunpa kaipuunsa vois kantaa syön. — Ovi hiljaa sulkeutuu, — taa nuoruus jää! Pian muistoin hämäriin jää hetket nää.
ISÄNI.
Ma yöllä taasen sun, isävainaa, näin
ja niinkuin muinen pilttinä pienenä
taas pääni rinnoillesi painoin,
eläen hetkisen entisaikaa.
Sa istuit vuoteen laidalla ääneti
ja katsoit kauan oudosti tuijottain;
ja kuu, kuin kuolleen kalvas otsa,
ylhäältä ikkunan kautta loisti. —
Pois kulki kuu, pois sammuivat tähdet yön,
sa silloin verkkaan nousit ja läksit pois,
mun jättäin yksin vuoteelleni
unien kuumeisten houreisihin.
Vaan kerran näin kun luokseni saavut taas,
viet silloin mun, sen tunnen, sa mennessäs
pois tuskain, kaipuun maailmasta
yötisen Tuonelan unhoitukseen.
HÄMÄRTYESSÄ.
Iltaan painuu päivä jo pois, hämy silmäni verhoo;
sormin lasketut kai kohta jo hetkeni on!
Oi ikiyö sinä ylhä, jo sieluuni varjosi lankee,
viileä siimekses kätkevi kohta jo mun!
Ah, niin kallis oot, elo, ainian mulle sa ollut,
vaikka sa annoitkin tuskia onnena vain.
Jättää täytyy mun pian vehreät, kukkivat lehtos,
aamujes toivokas koi, ylhäiset, tähtiset yös,
lemmen nautinnot — sadun kauneushurma ja valhe,
myrkkysi, kaikkesi, ah! pettävä Eedenin kyy!