ÖISELLÄ MATKALLA.
Pyörät jyskää ja lyö, vaunu huojuu, täräjää, ulkona musta yö.
Ulkona musta yö, vaunussa valvoo lampun riutuva liekki houreita matkaajain keskellä valkenemattoman yön.
Kiirein kiitävi vaunu, jälkehen lyhdyt jää, äkkiä välkähtää vain ohi ikkunan ne.
Ääneti istuvat toiset miettivin ilmein, toisaalla juttelu luistaa ja nauru soi. Nurkassa tuolloin tällöin kulkuri muistaa viulunsa, taatonperun, hilpeän polskan tai viisun korvainsa iloksi kitkuttain. Vaan jopa vaihtuu nuotti: kaipaava kansanlaulu viulun kielistä nyyhkyttää. — Mitä tuntee mies? — Mistä ja minne? — Maailman rantaa matkaa poika kotoa vailla.
Kiirein kiitävi vaunu, jälkehen lyhdyt jää, äkkiä välkähtää vain ohi ikkunan ne. Toinen toisensa jälkeen ystävät, vierahat matkalta erkanevat tielle jälkehen jääden: enää koskaan et kohtaa heitä sa retkelläs!
— Tyttönen, sa, joka istut vastassain, miks vältät kainona noin mun katsettain? — Viaton hyväily katsees sielussain — ah! sitä nauttia saan minä hetkisen vain. Kohta mun jäädä täytyy matkalta pois, koskaan kohtaamatta ma erkanen pois, koskaan ei haaveinen katsees hymninä hyväile sieluain onnen unihin tuudittain.
Kiirein kiitävi vaunu outoja määriä päin, niinkuin voimalla myrskyn ihmistä kiidättäin. Kätkössä yön on määränpää, kätkössä yön mikä taakse jää: nykyhetken haihtuva uni ohi äkkiä välkähtää. —
Kuolemankauhu mun jäytää sydäntäin, ja ma sieluni tuskassa houraan näin: — huojuva, kiitävä vaunu, tuskasta pois minut auta: suurin on kammoni hauta — kuolo ja vuosien unho ja yö; ennenkuin päättyvi retki, ennenkuin hetki yöhön mun astua lyö, huojuta huumahan pääni, tuudita tuskani ääni unhon unehen rauhaiseen hellien, kivutta, hiljalleen — niinkuin äitini muinen! —
Jääneet jälkehen jää, muistoina kimmeltää vain kuni tähdet ne. Eellehen kiitävi vaunu pyörät jyskää ja lyö, ulkona musta yö, jälkehen lyhdyt jää.