Ja minä soudan pois kylän tulilta, nousen yksinäiselle vuorelle ja verhoudun hiljaisuuteen, sillä nyt minä en elä tässä elämässä.
HILJAA, HILJAA —!
Hiljaa, hiljaa, armahin, vaietkaamme,
hellävaroin kun hämynhenget täyttää
ihmeellisin, ihananhennoin haavein
rintamme onnen!
Hiljaa, hiljaa, armahin, — äännähdyskin
tunnelman niin aavistusherkän särkee,
yön kun hiljaisuudessa onni varkain
sieluhun hiipii!
Hiljaa, hiljaa, armahin: — hetket häipyy —
kiirehellä harmajat vuodet vierii;
katso, kohta iäksi vaienneet on
sävelet sielun!
MEREN LAULU.
Iäti kuohuen, iäti levotonna etsien kohden iäisyyttä sa kiiruhdat. Suviset, aurinkoiset päivät, syksyn mustat, myrskyiset yöt — aina sa riennät rauhaa vailla, milloin uupuen helteeseen, milloin synkkään syksy-yöhön sielusi polton purkaen. Koskaan et täyttä onnea löydä, koskaan et pitkään lepoon tyyntyä voi.
Joskus vain, kun kesäinen, kirkas yö on sun ylläs, tai lempeä kuu sun kalvosi kuutamoi, silloin lyhyen, lyhyen hetken vain voit tyynen rauhan tuntea rinnassas ja ihanan onnen, jota muulloin turhaan etsit ja jonka hivuttava kaipuu iäti soi sun laulussasi.
Niin rientää sunkin elämäsi, sydämeni: — iäti kuohuen, iäti levotonna etsien kohden iäisyyttä sa kiiruhdat.