II.
Täällä ma tahdon maaemon rintaa vasten suruni suuret itkeä unheeseen. Täällä ma tahdon povella hiljaisuuden ikuiseen rauhaan nukkua kesäisen yön.
KASTEHELMI.
Kuulas kevätyö valvoo, — ääneti unelmoivat valkeat vuokot, — odotuksen hartaus täyttää temppelituntein metsän.
Yön kastehelmi kaipaus rinnassaan käy hiljaa hiipien kukkansa luo. Yön timantit hänen valvovat kulkuaan, — yön aavistukset hän kantavi katseessaan, yön salatut sävelet soi hänen sielussansa.
Kuin taikamaa yö lumoa täynnä on. Joka heinänkorsi hengen on saanut nyt, joka solu sykkii, joka hermosäije on herkennyt, yli kaiken kun soi kuin tuudittain yön ihana, äänetön onni.
Ja kastehelmi, aamua aavistain, yön kainon kukan sulkee rinnoilleen — ja häipyessä hetkien kiireisten hän lyhyen, unelmaisen yön houraa onnensa suurta unta — yhteen hetkeen kaiken kaipuunsa vuodattain, — sillä hän tietää, ettei hälle tään yön onni palaa milloinkaan — tämä hiljaisuus, tämä lemmenlumo — ei milloinkaan!
JUHANNUSTULILLA.
Yli järven veen
kuin taikasoitin hiljaa
muinaisöiden hämäristä jostain
viulu soi.
Suviuhrit syttyvät taas
pyhän luonnon jumalalle
rannoilla kirkkaan tyynten vetten;
ja kansa valvoo lauhan, tuoksuntäyden yön
niinkuin valvoi muinen,
niinkuin vasta valvoo
laulaen, tanssien, riemuiten,
kunnes viimeinen viaton koivu
uhrina kaatuen
viimeisen kerran vavahtaa,
kunnes viimeinen valoisa yö
sammuu taakse taivaanrannan,
kunnes viimeinen uhrituli riutuu,
elämä kaikki nukkuu varjoon
iäisen yön
Kuin vieras käyn ma kesken nuorten ilon, ohi korvain kaikuu nauru ja tyhjät sanat; kuin uhripappi hartauttani polvistun ma sielussani eteen pyhän luonnon, josta olen noussut — johon kerran palaan jälleen nousten; ja mun sieluni korkenee kuin iäisyyden näkyyn aueten: — minä tunnen olemisen kaikkeuden ikuisen sykinnän yli kaiken katoovan — täynnä korkeampaa onnea kuin kaikki tämä haihtuva