SATAA —
Sataa —
raskaat pisarat kuin kyyneleet
valittaen vasten ikkunaa
surullista säveltänsä soi.
Kadulla on liike hiljennyt,
tuolloin tällöin tylyt rattaat vain
karkealla rämyllänsä särkee
sateen sanattomat sävelet.
Kuule! —
Kaukaa yli kaupungin
kaikuu hiljaa kumahtavat lyönnit
harmaan taivaan ääriin häipyen. —
Ne mieliin loihtii ylhän tunnelman,
kuin kutsun, viestin jostain kaivatusta,
korkeasta, salatusta tuoden
takaa näköpiirin — ahtaan elämän. —
Kavioiden kapse verkkainen, kumman hillitty ja juhlallinen kuuluu korviini. Käyn ikkunaan. — Rinnassani sydän vavahtaa: musta murheellinen saatto verkkaan kulkee raskahasti ohi ikkunan, sateen valittaen säestäissä kuolinkelloin ylhää ennustusta yöstä, joka kerta kaikki yllättää. —
Hetket kuluu. — Vaienneet on soinnut kellojen, kaikki ohitse nyt on! — Hämärtää, — — sataa yhä — raskaat pisarat kuin kyyneleet valittaen vasten ikkunaa surullista säveltänsä soi.
HÄN ON KUOLLUT!
Hän on kuollut! — Hänen haudallaan on kukkaset kuihtuneet. Ja kellastuneet lehdet nyt peittävät kummun.
Oi! multa kuolema vei ystävän parhaan, — ainoan lohtuni vei! — Yö-tummat sävelet soi nyt sielussain.
— Soi yli haudan hiljaa, syksyn tuuli! Soi hänen kuiskeenaan, jota kaipaa syön, — soi yli elämän tuskan ja kuolemanyön — yli kuolemanyön!