KEVÄT ON MENNYT —
Kevät on mennyt ja kuulaat yöt, — niinkuin ne häipyvät kaikki: koittaa uusi — ja kuihtuu pois, — yksi on viimeinen kerran!
Saapuu syksy, ja kukkaset maan kuoloon painavat päänsä: — niin ikirauhaan sa, ihminen, käy tyynnä ja kauniina kerran!
KAHLITTU PROMETHEUS.
Väärinkö tein? Suottako nousin halki äärettömyytten kirkkauteen? Suottako näin, mitä nähneet ei muut? Suottako toin tulen maailmaan noille, jotka sen liekkiä kammoo, koska se polttaa maiset muodot, koska se polttaa ja kirkastaa?
Miksikä valon kaipuu sieluuni syttynyt on? Sammuakseenko? — Ei! Olen noussut Olympoon, siksi nyt kärsin keskellä elämän yön, siksi — kuin Haadeen kolkko tyhjyys! — kaikki mainen katoova kauhistaa, — siksi nyt polttaa sieluani jumalten tuli.
Vaan kerran ma nousen vielä, kerran, kun kaikki maiset tahrat poltettu on, — kerran, kun allani tuolla halvat nauttijat, pilkkaajat kaikki kätkee Haadeen toivoton, äänetön yö: — silloin kirpoo kalvavat kahleet, silloin luokse henkien kuolematonten sieluni tuskain roviolta nousee.
KUUTAMO-OODI.
Yö ja hiljaisuus — pyhä yksinäisyys! — Kirkas, kuulas niinkuni kuu on hetki, jonka rauhaan kuin säde onnen lankee elämän kauneus.
Häipyy vuodet — vuossadat tyhjyysyöhön, — leikkii lapset haudalla muinaisella: — yö ja hiljaisuus — pyhä yksinäisyys kuoleman unhon!