I
Niin oudot on tiet, niin vieraita maat, niin vieraita ihmiset kaikki.
Ei lämmintä ääntä,
ei katsetta hellää, —
vain kylmyyttä, vainoa, vihaa.
Kai povessa maan kodin kerran saan kera kaipuun, mun armahain!
II
On talo autio, — yön äänet hiljaa puissa soi.
Niin ahdistava tuska rintaa kalvaa, niin ikävähän nääntyvä on syön, kun juhlan muistot mieleen kohoaa, — muistot kaipaavien katseitten, jotka tylyyn uhmaan kilpistyi, vaikka ivallisen hymyn alla sydän toivotonta orpouttaan itki.
1912.
III
Ah, missä lienet nyt, kenen huulet juo sun ruusuhuultes hurmaa? — -— On kesäyö ja järven tyveneltä tänne laulu kaipaavana soi. Metsät tuoksuu, — tummat siimekset kutsuu houkutuksin tuhansin. — Ah, missä lienet, armahani, nyt!