IV
Oon rikkonut sua vastahan, oi isä, iäisyys, oon tuhlannut sun lahjasi ma tiellä turhuuden; kuin raskas vuori mua murhe painaa. Mua kurjempaa ei olla voi, mua kalvaa katumus ja raatelee kuin pedot rintaani. Suo mulle armos ääretön, suo anteeksannon yö, suo unhoituksen vapahdus ja kodin rauha suo!
V
Ei niin suurta tuskaa, ettei kestä mies, vaikka turma uhkaa, mies on mies, vaikk' on kaikki tuhkaa, nousee raunioiden alta tahdon valta.
VI
Kuin lehdet tuulessa ihmiset on; sama heillä on kohtalo lohduton. Kuin keväällä silmut he alkavat retken, kuin lehvillä lehdet he häilyvät hetken, kuin syksyllä lehdet he laastaan pois, kuin heitä ei koskaan ollut ois! Ja heidän hautansa vuossadat tallaa.
1912.