Yön yksinäinen kaipaus mun armahani on ja ystäväni uskollisin, parhain. Muut viedään lahjat kohtalon, hänt' eivät viedä voi! Ma hänet olen kohdannut jo varhain.
Hän kevään ensi kukista jo kuiskii korvahain ja joka neidon katseessa hän lymyy. Ja syksyöin, kun rinnassain niin sairas sävel soi, hän kaikkialta vastahani hymyy.
Kun yksin käyn, ja kalvas kuu maat, meret hopeoi, ja taivahalla toivon tähdet palaa, ja kaupungista humu soi yön hiljaisuutehen, mun sydämeeni kaipuu hiipii salaa.
Hän rinnalleni painaa pään ja itkee hiljalleen, mun hivuttaviin hyväilyihin sulkee. Ja kerran yöhön viimeiseen kun viime ilta vie, hän kuolon maille kerallani kulkee.
1912.
UUSI ALADDIN
Yön ystävä, ruhtinas unten; mitä siitä, jos kerjuri vain, mitä siitä, jos houkkio, narri, unet mulla on vallassain!
Mitä siitä, jos mailma ei maksa
rovon vertaa mun helmistäin,
pian pääsenhän kotiin jälleen,
hyvän enteen yöllä jo näin.
Olen outo ja onneton täällä, elo mainen on tuskaa vain. Ah, miksei suotu olla mun valtakunnassain?
1912.