SYYSTUNNELMA
Taivas synkkä kuin uhkaava surma, eessä kurja, solskeinen tie. Uupumus vaanien jäljessä käy kuin syksyiset usvat kalvavin myrkyin, kuin loputtomat sateet ikuisin itkuin, kuin hivuttavat huolet, kuin kuluttava murhe, herpaisten hermot ja lamaisten lahjat, vainoten, vallaten, lokaan tallaten kaiken, mi pyrkii, mi toivoo ja uskoo valoon ja onneen koittavan kevään.
Loppuko tullut? Nytkö jo uuvun? Nytkö jo päättyy toivoton tie? — Minnekä mennä, missä on suoja, missä koti? — Täällä on tuska ja kuolo ja kurjuus; siellä on musta tuntematon! — Ainoa lohtu, ainoa toivo: kärsi ja kestä ja kuole ja maadu — et yksin sa kaadu! — ja kiitä luojaa ja surmaajaa!
1912.
PIMEYS
Kohtalon korkea valta, oi päästä mun tuskani alta! Se yö, mi ei valkene milloinkaan, minut kietoo, saartaa kauhuillaan. Minä näännyn taakkani alle, oi armoa uupujalle! Joka puolla on synkintä synkin yö, jota tähti ei valkase yksikään, jota aamun koi ei voittaa voi, joka varjoon mun hautaa äänettömään ja hulluudella mun lyö.
Kuin pitkä marttyyripiina elo mulle ollut on. Vain kuolon käärinliina voi lääkitä haavain polttelon. Joka riehunnan yö nyt kauhulla lyö elon tyhjyyden portit auki: — onneton sielu, nyt aukee allesi sun epätoivon pohjaton nielu. — — Pimeys ja tyhjyys! Ah, ota pois tämä tuskan kalkki, ikuinen tyhjyys!
1912.
TUSKAIN TIE
Käy kautta tuskain kirkastuksen tie, se kautta kuolon valkeuteen vie ja suuren rakkauden onnelaan, kun kestetty on kärsimykset maan.