Sinä paimen nuori ja pieni, kun häipyy yöhön tieni, sinä valtikan multa viet. Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa, mi polttanut Saulin on rintaa!
Mitä on, mitä olla on kuningas ja kansan kaiken valtijas? Kun on yllä vain hiljaisuutta ja tuntemattomuutta, ja alla on kaikki muut! Ei yhtään yhdenvertaa! Ei ainuttakan kertaa syki syön, kun puhuu suut! Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa, mi polttanut Saulin on rintaa!
Mua hulluksi luulkoon kansani vain, ma kaiken turhuuden nähdä sain, vei kaiken uskon se multa, on turhaa kunnia, kulta ja rakkaus houretta vaan. Mit on jäljellä kuninkaasta ja narrien valtijaasta, kun muutun mullaksi maan? Ja ei kenkään tunne sen tuskan hintaa, mi polttanut Saulin on rintaa!
SUOMELLE
Suomeni, onneton vainojen maa, vieläkö päiväsi koittaa? Suomeni, sankarilaulujen maa, vieläkö valtasi voittaa? Vieläkö nousee haudastaan vapaus sorretun syntymämaan?
Vaiko jo kohtalos kuolla on, kuulu Kalevan kansa, kuolla kuin orja maineeton, kurja Kullervon kansa? Uupua unhoon hiljalleen korkeine, nuorine toiveineen! —
Laulaja, ylläsi hämärtää, sytytä lamppusi yöhön! Kuolontanssi ei kesken jää, vaikka sa ryhdyt työhön. Yö ja kuolo jos yllättää, laulujen Suomi ei unhoon jää!
ELÄMÄ
Peittää mustimmankin kulon kesä kukkaverhoon heleään, hehkuu ruusut hautojenkin yllä.
Versoo metsät nuoret, vehreät raunioilla linnain, mökkien: ihmissuvun hautaa unhoitus, — keväällä jo uusi kukkaan puhkee.