Ihmeellinen lahja elämän! Ilonsävel kukkanurmikoilla, kesäpäivä — paimenhuilun ääni, heläjävä nauru neitojen taikka laulu järven tyvenellä, — sitten yö ja kuolinvalitukset, taru tuskasta ja kyynelistä, — sitten tutkimaton hiljaisuus: — — silmäin lumetta on ollut kaikki niinkuin synkkäin syvyyksien yllä lainehilla loiste auringon.

VAARAN LAELLA

Mitä näen? — Keinuvat vainiot, heleät niityt ja vakaat, valtavat metsien vyöt — vaan sitten katseelta salpaa tien siintävät vaarain harjut. Yllä lehväin keinuva katto ja taivaan kirkas kuulto, — kauas ei ihmiskatse kanna!

Mitä kuulen? — Sointuja suuren suven, joka ihmissielun jo ammoin rauhaan tuutinut on.

Rauhaan! — —
Ei, sitä onnea suotu ei sulle vielä!
Levoton on laulajan tie,
ja kaipaus rintaa polttaa,
kunnes herää hän tuskansa tuudinnasta,
kunnes kuulee hän soinnut suuren kevään,
kunnes suuren vapahduksen riemu,
niinkuin valtavan kosken vuolteet,
maailmanlauluna elämän kaikkeussoinnuin
valtoinaan hänen rinnastansa tulvii.

V

MERI

Meri tutkimaton, meri, sielu maan, ylös taivaisiin sinä kaipaat pois, ja sun henkesi pilvinä liitää. Vaan armaan luo alas helmaan maan sinut sitoo rakkaus voimallaan.

Maa kukkasin sai sinut vangikseen — ja vaippaan jään sinut kahlitsee; niin uinut yön sinä pitkän. Vaan vankina jään ja vallassa yön sua kaipaus kalvaa, sun kärsii syön.