Ja kun kahleet jään kevät kirvoittaa, taas aaltosi nostat sa karkelemaan, ja sun rintasi kaipaus laukee. Yli kaupunkein, yli kaiken maan sun tulvii tunteesi valtoinaan.
Sinä paljon sait, vaan pohjaton on sun rintasi kaipuu sammumaton: miten saat, miten saat sen julki? Miten kuohuukin sun sielussas, mykän sävelen vain saat huuliltas!
Ja kun myrskyten soi yö-tuskasi sun, tai hiljalleen sävel-aaltosi lyö tylyn kuuroja rantoja vasten, ken ymmärtää sun laulusi, ken? ken mittaa riemut ja tuskat sen?
KUOLONTANSSI
Kuolontanssi, aaltojen tanssi! Hetken leikki — ja ääretön yö. Pinnalla tanssi, pohjalla taisto, kuolontaisto — ja ääretön yö. Kiihkeä, kiehuva, riehuva parvi, — ihmismeri! — määrätön saatto mailmojen alkuun — mailmojen loppuun, iäti hyörien vertensä tahtiin, — kaikki ne sortuu kohtalon mahtiin, kaikki ne hautaa ääretön yö.
Ikuinen taivas, ikuiset tähdet, ei jäähdytä katseenne viettiä verten! Lempeät katseet, hempeät hymyt, ruusuiset huulet, hurmaavat muodot! Syttyvät syömet hehkuun hurjaan, polttaa rintoja kuumeinen kaipuu, keinuvat vartalot verten tahtiin, — kaikki ne sortuu kohtalon mahtiin, kaikki ne hautaa ääretön yö.
ÖINEN MERI
Sun lauluasi, meri, kuuntelen kuin armahani hyväilevää ääntä. Niin hyljätyksi kesken ihmisten ma tunnen sydämeni rakkauden. Sa yksin laulat lohdutusta mulle.
Sua rakastan ma sätehissä päivän ja illanruskon ruusuhohteessa, sua rakastan ma synkkyydessä yön, kun rantaan äänettömän kaupungin sun valittava äänes hiljaa soi kuin ihmiskohtaloa itkien.
Kuin iltatähti helmaan himmeen yön sun syleilyysi niinkuin armahan ma tahdon hiljallensa sammua ja nukkua sun laulus säveliin!