LAINE
Sua siivillä myrskyn yli kuohujen hyrskyn, yli aaltojen pauhun ja kuilujen kauhun ma turhaan hain yli maailmain.
Olen laine ma vain, elon hetkisen sain; meren synnyin ahdosta aaltoamaan, sen syöksyin tahdosta taistelemaan: ja eespäin vaan yhä kiista se käy, vaan milloinkaan ei määrää näy.
Niin etsin ma rientäen, ponnistain sua keskeltä kuohujen vaahtoavain. Jo valkean rinnan yli riehuvan pinnan ma hohtavan luulen, jo äänesi kuulen ja syöksyn päin sinut yllättäin — vaan turha on työ ja taisto ja kiista, taas poissa on riista, ja vastaan lyö meren valtava vyö! — —
Tää kilvotus parhaan kai määrämme lie, ei tietämme harhaan se taistelu vie. Ken uupuu, ken taipuu, sen tallaa muut, se armotta vaipuu, sen katkee kaipuu, sen taittuu tie. — Niin siivillä myrskyn yli kuohujen hyrskyn, yli aaltojen pauhun ja kuilujen kauhun mun kulkee tie — mun kunnes uupumus unhoon vie.
KUUTAMO MERELLÄ
Meri tyynnä päilyy, meri aava, rannaton, rauhaton. Meren jättiläinen nukkuu, vain rinta hiljallensa huokaa.
Kuu äänetönnä katsoo nukkujaa kuin vaimo päihtynyttä miestä: sen uni on koiranunta, se hetkessä herätä voi ja ärtyä hurjaan raivoon ja hulluna temmeltää ja ärjyä, myrskytä, piestä — voi häntä, ken tielle jää! — sen kunnes uupumus valtaa ja kaataa uudelleen, ja uni riehunnalta voiton vie.
Nyt on nukkunut ukko, nyt on vaimokin rauhan saanut, ja lapsetkin, pienet tähdet, emon suojasta kurkistaa, kun isä nukkuu. —
Vai vertaisiko sua neitoseen, joka lempeen voitettu on, joka turhaan taisteli kauan, joka uhmasi, hylkäsi, ilkkui ja riehui, itki ja vaikeroi, vaan viimein heltyi ja vaipui sylinantoon lempeään ja iäisyydenpitkiin suudelmiin, — joka äänetönnä lepää onnessaan povi hiljallensa kohoillen ja laskein.