Kuu painuu taakse taivaanrannan — pian aamu on, — kuu kultaa rannattoman ulapan, — pian kalvennut on kaikki: pois painuu vanha, uusi päivä koittaa.
Ja haaveksien luonto nukkuu vaan kuin neitonen, ja hiljaisuuden hymni yli vetten henkii. —
Niin valjeta kun kerran vois, niin hymyilevän tyynnä mennä pois, niin tuskatta kuin kuulas kesäyö hiljaisuuden suureen valtakuntaan!
II
MUISTOJEN KIRJA.
SYYSLAULU
Syyssävelet soi yli kaupungin ja puistojen kellastuvain. Kuin kuoleva huokaa kuihtunut maa, jo henkii tuonelan tuulet ja kalveilla lehdillä kuolema hiipii ja kalmankarkelo käy.
Ah! nyt yli muistoin käy henkäys kaipuun niin haikea, haaveinen; kuin hempeät sormet, kuin suudelmat hennot ne hyväillen koskevat sieluain, kuin tanssin huumeessa immet armaat ne lumoo oudolla onnellaan — ja häipyvät pois kuin päivät, kuin vuodet ja vievät kalleimman mennessään. —
Näin kerran soi syys haudallain ja kelmeät lehdet karkeloi yli kummun kuihtuneen, ja tuskat, myrskyt on laantuneet ja muistot yöhön on nukkuneet niin oudon hiljaiseen.