— Liisa, ettekö te sitten näe?
Tuo yksinkertainen kysymys osoittautui olevan hänelle suuriarvoinen. Minulle se tuli kokonaan yllätyksenä. Liisa äkkiä astui aivan lähelleni ja suomatta minun selviytyä tai astua syrjään, hän kietoi molemmat kätensä kaulalleni, hän oli polttavassa palossa, joka sai minutkin syttymään.
— Armaani, kultani… Kun rakastaa, niin ei välitä mistään…
Silloin uhrataan kaikki säälimättä… Armas, kiltti…
Puristautuneena minuun hänen koko ruumiinsa vapisi.
Tuo meni yli voimieni. Vierelläni liekehti intohimo niin altis, välitön ja luonnonomainen. Tuossa intohimossa sekä siinä tavassa, missä se ilmeni, oli jotain ylentävää. Liisa oli ihana sillä hetkellä. Ensi kerran elämässäni tunsin naisen läheisyyden.
Kaikki tuo oli omiaan voittamaan minut. Unohdin sedän, tädin, oman lujuuteni, antautuen rajun tunteen valtaan.
Neljännestunnin kuluttua Liisa hiljalleen, hellästi ja rakastavasti siveli tukkaani puhuen: — minä menen… älkää vaan toruko minua, älkää ajatelko mitään, ei mitään. Maailmassa ei ole muuta kaunista kuin rakkaus…
5.
Nikodim Kondratjevitsh sekä täti käyttäytyivät arvokkaasti ja vaieten. Pienelläkään viittauksella eivät he koskaan ilmaisseet minulle sallivansa mitään suhteita minun ja Liisan välillä. Mutta Liisaa kohtaan osoittamani kylmyys, jopa ankaruuskin oli saattanut heidät ymmälle.
Meillä ei ollut mitään sopimusta keskenämme, mutta sen illan jälkeen käyttäydyimme aivan samalla tavalla. Harvinaisen herkästi hän käsitti ajatukseni, käyden siten liittolaisekseni. Jos setä ja täti aikaisemmin olivat saattaneet huomata jotakin minuun tähdättyjä Liisan katseita, niin eivät he sitä enää voineet tehdä. Liisa oli järkähtämättömän välinpitämätön minulle. Kaiken hellyytensä hän kokosi itseensä, vuodattaen sen minulle niinä lyhyinä ja harvoina hetkinä, jotka hän hämärän tullen vietti luonani.