En tiedä, tapahtuiko se tädin taholta samoin kuin ennenkin kehoittavana etuantina tai oliko hän huomannut suhteissamme tapahtuneen muutoksen ja pitänyt pyhänä velvollisuutenaan osottaa kiitosta "viisaalle sisäkölle", tai oliko täti tehnyt sen ilman mitään taka-ajatusta — mutta hän lahjotti Liisalle mitä hienoimman mutta ei varsin kallisarvoisten siperialaisten kivien koristaman sormuksen.
Ennen oli Liisa tällaisen tapahtuman sattuessa tullut luokseni ja näyttänyt lahjaansa, lausuen aina jonkun sattuvan leikillisen sanan. Nyt oli hän neuvoton ja huolestunut.
— Voi, Jumalani… Oh… huudahti hän tuskitellen.
— Mitä on tapahtunut, Liisa?
— Nähkääs… en tiedä, niitä tehdä… Sain tädiltä lahjan…
Katsokaa.
Ensi hetkellä en käsittänyt, mikä häntä katkeroitti, jonka vuoksi juuri en odottanut häneltä sellaista sielullista hienoutta.
— Miksi olet huolestunut? kysyin.
— Mutta eihän tämä käy päinsä nyt… se ei ole hyvä… Tämähän on kuin maksu… Oh, miten ikävää! Eikä voi kieltäytyäkään ottamasta…
— N-iin, ei voi, vastasin ja vaivuin äkkiä ajatuksiin.
Hän puhui vielä jotain, mutta minä olin hajamielinen sillä ajatukseni pidättivät kaiken huomioni ja Liisan poistuttua vaivuin niihin kokonaan…