Liisan huolestuneisuus lahjan vuoksi loi tietoisuuteeni aivan uuden ajatuksen. Niin, Liisa — sisäkkö, Liisa — joka ei ollut saanut sivistystä osakseen, johdatti minua ajatukseen, jonka olisi jo paljoa aikaisemmin täytynyt syntyä aivoissani. Miten taisinkaan jatkaa suhdettani häneen, tietäissäni ystävällisten ja huolehtivaisten sukulaisteni miltei ilmeisesti kutsuneen hänet ikäänkuin suojelijaksi uhkarohkeita mieltymyksiä vastaan sekä juuri sitä silmälläpitäen maksavan hänelle hyvän palkan, hemmottelevan ja kehottavan lahjoilla. Sinä päivänä, jolloin lähestymisemme tapahtui tai aikaisemmin kun se näytti mahdolliseltakin, olisi minun pitänyt ehdottomasti kieltäytyä siitä tai järjestää Liisalle toisellaiset olot.
Astelin hermostuneesti huoneessani, olin levoton ja kiihtynyt huomaten kuitenkin kaiken turhaksi. Kieltäytyäkö Liisan läheisyydestä — mutta olinhan sellaisen päätöksen jo tehnyt luullen sitä lujaksi ja järkähtämättömäksi, vaan oli se päättynyt heikkouteeni. Liisa ei haluaisi olla minulle siinä avulias. Tunteille hän ei tunnusta mitään lakeja eikä esteitä. Mutta toinen keino — saattaa Liisa riippumattomaan asemaan — miten voisi sen järjestää?
Ensimäisen kerran tulin silloin ajatelleeksi omaa asemaani, täydellistä riippuvaisuuttani Nikodim Kondratjevitshista ja tädistä, heidän suopeuttaan, joka johtui siitä, kykeninkö olemaan heille mieliksi tai en. Olihan minulla isä sekä äiti, jotka tarvittaessa eivät koskaan kieltäisi apuaan. Mutta olin liiaksi vieraantunut heistä. Viime vuosina kirjoitin heille vuodessa muutaman kirjeen, joissa ilmoitin terveydestäni ja edistymisestäni lukiossa mutta vaikka nuo kirjeet muodollisesti ilmaisivat vanhempien kunnioitusta, vaikka ne sisälsivät sanoja "rakkaat, kalliit", olivat ne siitä huolimatta niin kylmäkiskoisia, etten niiden perusteella voinut toivoa vanhempieni avustusta.
Vilahti luonnollisesti ajatus omasta ansiotyöstä — mutta miten vaivaisena ja kurjana se minulle kuvastinkaan! Lukiossa oli minulla tovereita, jotka uutterasti antoivat tunteja elättäen ansioillaan sekä itsensä että sukulaisiaan. Enkä tiedä, mistä syystä minulle oli muodostunut käsitys, että sellaisessa on jotain, jota täytyy hävetä. Noita uurastajia minä tosin en halveksinut, mutta tunsin heitä kohtaan jonkinlaista sääliä.
Samoin suhtaudutaan säädyllisessä seurassa henkilöön, jolla on likainen paidankaulus tai paikka jalkineissa tiedettäessä, ettei se johdu huolimattomuudesta vaan köyhyydestä. Tunnustan, ettei kukaan milloinkaan ollut herättänyt noita ajatuksia ja tunteita minussa. Nikodim Kondratjevitsh ollen syypää moneen mielettömyyteen elämässäni, oli kuitenkin syytön siihen. Hänen henkilökohtainen esimerkkinsä oli omiaan synnyttämään aivan päinvastaisia käsitteitä. Nytkin, omatessaan kenraalin aseman ja saadessaan korkeaa palkkaa hän yhä työskenteli uutterasti, kävi säännöllisesti virantoimituksessaan istuen joka ilta useita tunteja virkasalkkunsa ääressä.
Lukiossa esitettiin meille mitä erilaisimmissa muodoissa venäjän, ranskan, latinan ja slavoonian kielisiä lausuntoja, joista ilmeni ajatus rehellisen työn kunnioitettavaisuudesta. Siitä huolimatta ei sydämeeni ollut kasvanut hutuistakaan kunnioitusta rehelliseen työhön.
Nähtävästi oli siihen syypää itse asiassa Nikodim Kondratjevitshin sekä tädin sydämellinen rakkaus minuun. Elämänsä ijän olivat he toivoneet perillisiä itselleen, mutta kun heillä ei niitä ollut, kohdistivat he kaiken patoutuneen rakkautensa minuun. Ja todellakin he panivat kaikkensa liikkeelle ympäröidäkseen minut kaikella mahdollisella maallisella onnella. Lukioon minua kuljetettiin komeissa ajopeleissä, vaatteet — niin hyvin vormupuvut kuin tavallisetkin, joissa iltaseuroissa sekä kesäisin meren rannalla komeilin, — tehtiin parhaassa räätäliliikkeessä. Minut ympäröitiin sellaisella ylellisyydellä ikäänkuin olisin ollut ehtymättömien miljoonien perijä, jonka ei koskaan tarvitse huolehtia itsestään.
Seurapiiriini ei myöskään ollut omiaan syövyttämään sieluuni noita omituisia käsitteitä ja tunteita. Siihen ei lainkaan kuulunut vain varakkaita ihmisiä. Varakkaita oli siinä vähän, mutta jokainen, ken oli onnistunut siihen pääsemään, koetti elää tai ainakin näytti elävän ikäänkuin huoletonta elämää.
Tällä pohjalla tapahtui surunäytelmiä. Useat perheet joutuivat vararikkoon jääden äkkiä ulkopuolelle seurapiirin. Mutta minä en sitä huomannut enkä tiennyt, minä näin vain meluavaa vaikka onttoa iloisuutta.
Tosiseikka oli kuitenkin, että näytin omissa silmissäni säälittävältä ja naurettavalta, kun ajatus työstä, toisin sanoen tuntien antamisesta iski päälläni. Miten etsisin tunteja? Mistä ne saisin? Kuka uskoisi minun niitä tarvitsevan? Ja mitä kykenisin opettamaan sitäpaitsi? Osasin vain läksyni silloin kun niitä kysyttiin, todellisia tietoja minulla ei ollut.