Sitäpaitsi: mikä yllätys sedälle ja tädille. Jätin tuon ajatuksen sen vuoksi kokonaan kelpaamattomana.
Tuskittelin tuloksettomine ajatuksineni tarttuen vihdoinkin erääseen. Päätin kirjoittaa isälleni. Tiesin etteivät hänen varansa ole suuret, mutta etteivät ne silti olleet niin vähäiset, ettei hän voisi auttaa minua. Koskaan en ollut tiedustellut häneltä, paljonko hänelle maksettiin palkkaa, mutta hoitaessaan suurta maatilaa oli selvää, ettei palkkansa ollut pieni sekä ottaen huomioon sen, ettei kouluutukseni aiheuttanut hänelle mitään menoja, täytyi hänellä olla säästöjäkin.
Harkitsin kauvan, miten kirjoittaisin. En tahtonut valehdella isälleni, enkä keksiä mitään juttuja. Samalla en mistään hinnasta saattanut ilmaista hänelle totuuttakaan. Valitsin sen vuoksi jonkunlaisen keskitien. Kirjoitin:
'Kallis isä, olen täysin tyytyväinen olooni Nikodim Kondratjevitshin ja tädin talossa, jotka antavat minulle kaikki mitä tarvitsen, ja paljon enemmänkin. En ole minkään puutteessa. Minä en olekaan, kuten itsekin tiedätte, milloinkaan vaivannut teitä pyynnöilläni. Nyt olen tarpeessa. — En voi teille siitä kertoa, sillä se ei koske oikeastaan minua, käsitättehän… Pyydän yksinkertaisesti uskomaan minua, ettei se ole kevytmielinen halu omistaa omia joutilaita rahoja, vaan että ne tulevat todelliseen tarpeeseen. Pyyntöni on seuraava. Jos teille ei tuottaisi liikoja vaikeuksia tai puutetta, niin pyydän lähettämään minulle kuukausittain kolmekymmentä ruplaa.
Olen kuitenkin pakoitettu ilmoittamaan, että Nikodim Kondratjevitsh sekä tätini eivät tiedä, eivätkä saakaan tietää tästä pyynnöstäni mitään. Eivätkä he myöskään missään tapauksessa saa tulla tietämään, että tulette minulle lähettämään noita rahoja. Täten uskon teille salaisuuteni, jota teitä paitsi, ei kukaan tiedä, sen vuoksi ei myöskään rahoja voi lähettää minulle kotiin. Pyydän lähettämään ne toverini Roganskyn nimelle, jonka osoitteen liitän tähän. Voitte olla vakuutettu siitä, että rahat tulevat käsiini.'
Tuon kirjeen lähettäminen ei ollut helppo tehtävä. Mutta nyt se oli jo laskettu postilaatikkoon. Odottelin toista viikkoa ollen ymmällä siitä, miksi isäni ei vastannut heti. Kului vielä muutamia päiviä ilman että kirjettä tuli.
Mutta sitten vihdoinkin tuotiin minulle kirje, joka ihmeekseni oli mustareunainen. Mitä se merkitsi? Kuka oli kuollut? En osannut arvata. Päähäni ei ollut koskaan pälkähtänyt ajatus siitä, että omaisistani siellä maalla joku saattaisi kuolla.
Mutta kuka sitten? Marinkan tai hänen äitinsä vuoksi ei liioin olisi mustareunaista paperia hankittu… Tuon ajatuksen johdosta musteni silmissäni. Kuka sitten? Kirjekuoressa on isän käsiala. Äitinikö?
Pidellen kirjettä kädessäni ja peljäten aukaista sitä, koetin karkoittaa tuota ajatusta päätellen, että joku isäni tai äitini sukulainen oli saattanut kuolla. Kärsiessäni suurta tuskaa olisin jättänyt kirjeen mieluummin avaamatta. Mutta täytyihän se avata. Luin isäni suurella, virallisella käsialalla kirjoitetut rivit. "Rakas poikani Volodja…"
Jo tuosta otsikosta aavistin minua odottavan kauhistavan totuuden.
Aikaisemmissa kirjeissä oli isä aina kirjoittanut: "Rakas poikamme…"