Jatkoin lukemistani: "Ylivoimaisella sydänsurulla ilmoitan sinulle meitä molempia — minua ja sinua, poikani — kohdanneesta surusta: toissa päivänä kuoli äitisi, jumaloitu vaimoni ja uskollinen ystäväni."
Silmissäni musteni. Aavistukseni oli ollut hirmuisena ennustuksena. Tämä tuli kuitenkin niin odottamattomana ja uskomattomana. Äitini oli minusta aina niin terveen ja kestävän näköinen.
Pitkään aikaan en voinut hillitä itseäni jatkaakseni uudelleen kirjeen lukemista. Jatko kuului seuraavasti:
"Hän sairasti vähän aikaa, eikä kukaan meistä saattanut ajatella sellaista loppua. Maalaiskunnan lääkäri, jonka tuntenet, totesi taudin vatsakuumeeksi, lääkiten häntä, mutta äkkiä rupesi hänen ruumiinsa lämpö nopeaan kohoamaan, joku sisäinen kipu alkoi häntä suuresti vaivata, jolloin lääkärimme vasta huomasi, ettei tauti ollut kuumetta, vaan johtui sisuksissa olevasta paiseesta. Hän alkoi puhua leikkauksesta, jonka avulla pelastus olisi ollut mahdollinen, mutta se oli jo myöhäistä. Samana yönä äitiraukkasi kuoli. Viimeiset ajatuksensa koskivat sinua, rakas poikani. Kuinka hän suri, kun ei saanut nähdä sinua! Hän tiesi kuolevansa. Oli turhaa lähettää sinulle sähkösanomaa. Et olisi ehtinyt ja olisit sitäpaitsi joutunut pois suunniltasi. Eilen me hautasimme hänet ja nyt kirjotan sinulle lohduttomia kyyneleitä vuodattaessani. Syleilen sinua lujasti ja toivon pian tapaavani sinut. Herttainen Marinka samoinkuin hänen äitinsäkin surevat syvästi, koettaen lohduttaa minua. He lähettävät sinulle tervehdyksensä. Kerro sinäkin minun sydämellinen tervehdykseni Nikodim Kondratjevitshille sekä ystävälliselle tädillesi."
187
Lehteä kääntäessäni lukeakseni kirjeen loppuun putosi siitä paperiarkki. Nostin sen lattialta. Se oli lisäkirjoitus samoin isältäni:
"Pyyntösi johdosta kirjotan erikseen, että voit näyttää kirjeen sedälle sekä tädille. Luotan sinuun enkä tiedustele, mihin tai mitä varten rahoja tarvitset ja kun sinulla voi olla muitakin tarpeita, joista kaikista tädille ei viitsi kertoa, — niin lähetän sinulle samassa postissa toverisi nimelle viisikymmentä ruplaa, jonka määrän tästälähtien tulen sinulle kuukausittain aina lähettämään."
Niin, tuo lähetys olisi toisena aikana saattanut minulle paljon iloa, jos ei sitä olisi seurannut noin kauhea tieto. Kuolema astui ensi kerran niin lähelleni ja niin armottomana. Heräsi katkeria ajatuksia syyllisyydestäni äitini edessä, siitä ansaitsemattomasta kylmäkiskoisuudesta ja välinpitämättömyydestä, jota häntä kohtaan olin osoittanut.
Tämä oli elämäni tuskallisin päivä. Piilotin isän kirjelapun taskuuni vieden kirjeen tädilleni. Hän huomasi heti liikutukseni sekä sen, että olin kalpea. Annoin hänelle kirjeen tarkatessani tahtomattani hänen kasvojensa ilmeitä. Niissä kuvastui kaikki, minkä tavallisesti täytyykin ilmetä tämäntapaisia tietoja lukiessa. Hänen silmänsä laajenivat ja pysähtyivät tuokioksi liikkumattomiksi, suupielet painuivat alaspäin ja suu aukeni hiukan ikäänkuin valitusta varten, kädet kohousivat ylöspäin ikäänkuin olisi hän ne tahtonut nostaa taivaisiin; mutta todellista pintapuolisinakaan surua ei hän tuntenut. Sen jälkeen seuranneet huudahdukset olivat täydellisessä sopusoinnussa hänen naamionsa kanssa.
— Herra Jumala miten odottamatonta, miten kauheaa, miten julmaa! Isä raukkasi! Mitkä kärsimykset sinulle poikani!