Käännyin hänestä sillä halusin itkeä, en surusta, — en koskaan olisi suruani hänen nähdäkseen kyyneleissä paljastanut, — mutta vihastuneena siitä, että on olemassa sanoja ja kasvojen-ilmekaavoja, joiden avulla ihmiset aivan tunteettomina saattavat näytellä tunteita.
Tätä kesti kumminkin vain hetken, sitten tuli avukseni järki, sama, joka tätiä ja hänen miestään johdatti elämässä, ja tulin siihen lopputulokseen, ettei hänellä ollut mitään syytä syvään suruun. Hän tuskin tunsi äitiäni. Hän tiesi vain, että jossain kaukana maalla asuvat omaiseni, hän lähetti heille terveisensä ollen viime vuosina sitäpaitsi kiitollinen heille, että he synnytettyään maailmaan pojan, olivat sen lisäksi uskoneet hänelle tämän kasvatuksen, joka tuotti heidän ikävään ja yksitoikkoiseen elämäänsä enemmän iloa.
Setä saapui kotiin ja saatuaan tietää asian, muuttuivat hänen kasvonsa aivan samanlaisiksi, ja syvästä surustani huolimatta olin vähällä purskahtaa nauruun, kun sedän suusta kuulin melkein kirjaimelleen samat huudahdukset, jotka puolituntia sitten tätini oli lausunut.
— Oh, isä raukkaasi… Ja niin äkkiä… Mutta sehän on aivan julmaa.
Mitä kärsimyksiä se sinulle tuottaakaan, Voldemar…
Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman tavanmukaista kotifilosofiaansa lisäten sen vuoksi muutamia mietelmiä kuolemasta, Hänen mielestään täytyy olla tyytyväinen kuolemaan, sillä se kuitenkin on olemassa, vaikka me kuinka tuskittelisimme sitä.
Menin huoneeseeni, istuin pöydän luo laskien pääni käsieni varaan ja itkin. Kaupunki-elämän tarkoitukseton melu, huumaantuminen tuosta tyhjänpäiväisestä seurustelusta, erakkoinen ja ikäänkuin perustusta vaille jäänyt nuoruuteni — kaikki tuo oli omansa tekemään minusta unohtavaisen, kovettuneen ja kiittämättömän; itse asiassa rakastin äitiäni rajattomasti.
Minut valtasi epätoivo ajatellessani etten mitenkään ollut hänelle sitä osottanut. Että hän oli kuollut mahdollisesti epäillen rakkauttani ja että se nyt ei enään ollut korjattavissa.
Verkalleen laskeutui hämärä kietoen minut joka taholta ikäänkuin paksuun vaippaan ja minusta tuntui kuin sulautuisin siihen. Melkein kuulumattomasti narahti ovi ja takanani kuului askeleita. Pinnistin ajatustani ja, käsitin että se oli Liisa, joka tavallisena hämyhetkenä toi lamppua. Hän meni pöydän luo, asetti siihen lampun, mutta huomattuaan asentoni, hän jäi paikalleen liikkumattomana.
— Mikä teitä vaivaa, Volodja? (Hän kutsui minua aina siten.)
En vastannut mitään.