— Ettekö sano? Virkahti hän surunsekaisella äänellä saamatta nytkään vastausta.
Sitten kuulin taas hänen askeleensa. Vieläkin verkemmin, vieläkin hiljemmin hän poistui. Kuulin kuinka hän tarttui ovenripaan ja minun kävi äkkiä suuresti sääliksi laskea hänet noin loukattuna menemään.
— Liisa, kutsuin häntä päätäni kohottaen. Samassa tuokiossa oli hän luonani.
— Onko joku suru? Kysyi hän sanomattomalla osanotolla katsoen itkettyneisiin silmiini.
— Äitini on kuollut…
Hänen kasvonsa ikäänkuin jähmettyivät. Niissä ei ollut nähtävinä noita tavanmukaisia ilmeitä, joiden avulla ihmiset osottavat surua vaan päinvastoin hän pikemmin koetti tukahduttaa surun tunnettaan keventääkseen saamaani iskua. Sellaisen vaikutuksen se teki minuun.
— Suurempaa surua ei maailmassa ole, Volodja… lausui hän hiljaisella äänellä melkein kuiskaten. — Toinen ei tiedä sitä eikä tunne… mutta silti ei elämässä ole suurempaa surua…
Hän ikäänkuin aavisti kärsimykseni. Tunsin hänessä läheisen olennon, todellisen ystävän, jolle saatan näyttää suruni syvyyden. Painoin pääni hänen rintaansa vasten itkien siinä kyllikseni.
Sinä päivänä en puhunut hänelle suunnitelmastani mitään. Isälle vastasin muutamin myötätuntoisin sanoin kiittäen häntä samalla pyyntöni täyttämisestä.
Parin päivän kuluttua pistäydyin Roganskyn luona. Rahani oli hän jo saanut. Pyysin, ettei hän puhuisi niistä mitään omaisilleni.