— No siksi kun… Ei, sinä olet liian tyhmä… Tiedätkö sinä edes, miten lapset syntyvät?
— Minut on tuonut äidille haikara — sellainen iso lintu, se asuu meidän katollamme.
— Voi, voi! Minkälaisia satuja hän meille kertoo. Hyvät ihmiset, hän ei vielä tiedä, miten lapset syntyvät. Veikkonen, haikarajuttu on valetta. Lapset syntyvät siitä, kun isä ja äiti makaavat yhdessä vuoteessa.
Tuo tieto ei vaikuttanut sieluuni ollenkaan. En ymmärtänyt sitä lainkaan. En ollut vielä kypsynyt omaksumaan sitä. Se jäi vain aivoihini vallaten siellä huomattavan sijan itselleen. Tuota tutustumista elämän huonoihin puoliin jatkui, mutta järkeni, joka jo silloin alkoi käydä uteliaaksi, askarteli nyt vain tuossa ihmeellisessä lastensyntymiskysymyksessä.
Sain tietää, että laskennon opettaja usein myöhästyy tunnilta, että hänellä on joku sisustauti ja että hän istuskelee puolitunnittain eräässä sopimattomassa paikassa. Minulle kerrottiin myöskin, että luokka-opettaja Vanjushkinin läheisyydessä, tämän puhuessa, löyhkää aina, minkä vuoksi häntä ei nimitetty Vanjushkiniksi vaan Vonjutshkiniksi. [Vonjutshkin johtuu venäläisestä sanasta vonj haju. Vonjutshkin siis samaa kuin Hajunen. Suom. muist.]
Tarvinnee tuskin mainita, että sanavarastoni rikastui yhdellä kerralla lukuisilla sanoilla. Ne olivat kaikki minulle siihen saakka tuntemattomia ihmisruumiin osien nimityksiä, joissa tapauksissa minä olin käyttänyt kokonaan toisia sanoja ja nimittäessäni niitä nyt omalla tavallani, alkoi koko luokka minulle nauraa, joten minun ehdottomasti täytyi muuttaa puhekieltäni.
Viimeksi annettiin minulle eräs täysin pätevä tieto nimittäin, että parhain ihminen koko lukiossa oli opettaja Tshuprenko, että hän ryyppäili mielellään eikä oikeastaan koskaan ollut selvänä ja että hän katsoo kaikkea "läpi sormien".
Kaikki saamani tiedot painoin mieleeni, mutta lasten syntymisjuttu ei antanut sijaa muille ajatuksille. Muistelin äitiäni, jonka silmät niin rehellisinä ja vakavina olivat katselleet hänen viehättävästi ja seikkaperäisesti kertoessaan siitä, miten valkoinen lintu, haikara, jolla oli iso musta pyrstö, kerran hänen istuessaan puistossamme oli laskeutunut korkeuksista maahan, asettaen aivan hänen vierelleen pensaan juurelle pienen pojan. Hän kertoi, miten tuo pikku poika oli avuttomana itkenyt ja pikku kätösillään huitonut, miten hänen tuli sääli poikasta, jonka vuoksi oli ottanut hänet luokseen, antanut hänelle nimeksi Vladja ja että tuosta muodostuin sitten minä.
Lähipitäen samaa tiesin myös Marinkan maailmaan tulemisesta, sillä eroituksella vain, että hänet oli tuonut kurki eikä haikara. Eikä meille ollut salaisuutena sekään, että lapset yleensä tulevat maailmaan samalla tavalla.
Ja nyt tuo kaikki yhdellä iskulla selitetään "saduksi", tai toisin sanoen, että äitini oli minulle valehdellut, ja kuitenkin olin pitänyt häntä rehellisimpänä ihmisenä maailmassa. Tämä juuri vaikutti, että tuo ajatus niin lujasti painui mieleeni ja teki minut niin rauhattomaksi.