Olimme tunnilla, en muista mikä tunti meillä oli, mutta muistan, että laskennon opettaja, hän, jolla oli sisustauti, ei ollut saapunut. Koko luokka oli tyytyväinen valmistautuen kuluttamaan tunnin huvittavassa puhelussa, kun äkkiarvaamatta saapui johtaja. Sain tietää hänen usein niin tekevän, silloin kun opettajat olivat sairaita. Näin menetteli hän koska oli vakuutettu, että toimettomuus on lasten järjelle turmiollinen, jonka vuoksi hän aina huolehti siitä, että heillä olisi jotain tehtävää. Itse hän opetti kreikan kieltä, jota ensimäisen luokan ohjelmassa ei vielä ollut, laskennossa ei hän taas kyennyt antamaan opetusta, joten hän käytti ajan opettavaan keskusteluun.
Tällä kerralla käytti hän hyväkseen sitä seikkaa, että luokalla oli uusia tulokkaita, jotka tarvitsivat ohjeita. Hän ryhtyi niitä antamaan.
Kuuntelin tarkkaavaisesti; sinä päivänä saamistani tiedoista huolimatta, kuvastui johtaja kuitenkin sielussani hyvänä isänä, joka tahtoo tehdä minusta ihmisen. Ja kaikki se, mitä hän puhui, oli täysin sopusoinnussa tuon mielikuvani kanssa. Hän puhui koko ajan rehellisyydestä, säädyllisyydestä, hyvyydestä, luottavaisuudesta sekä yleensä sellaisista asioista, joita minä pidin hyvinä.
Hän puhui sujuvasti, koruttomasti, pehmeästi, joten häntä mielellään kuunteli. En käsittänyt, miksi toverit olivat niin vakuuttavasti väittäneet häntä tyhmäksi. Yhtäältä tuntuivat nuo eittämättömät totuudet, joista hän meille puhui, lapsellisen ymmärrykseni mukaan olevan saavuttamattoman viisaita, ja toisaalta en silloin vielä tietänyt noita puheita hyvästä käytöksestä, avomielisyydestä johtajoita kohtaan, ahkeruuden etuisuuksista opiskelussa laiskuuden rinnalla jo aikoja sitten keksityiksi ja hänen vain märehtivän niitä vanhoina puruina. Olin vakuutettu siitä, että hän oli itse tuon kaiken ajatellut.
Hänen ulkomuotonsa ei vastannut mielikuvitelmaani. Hänellä ei ollut pitkää, harmaata partaa, ja hänen ylenmäärin kohotetut olkapäänsä, jotka pitivät päätä pystyasennossa, sekä teennäisesti törröttävät huulensa vaikuttivat, ettei näyttelemänsä arvokkuus johtunut hänen luonnollisesta ruumiinrakenteestaan.
Hän oli lyhyt ja paksu, kasvot turvottuneet, sileiksi ajellut, silmät pienet ja rasvettuneeseen lihavuuteen uponneet, kulmakarvat vaaleat, ollen tuskin huomattavissa. Otsa oli matala, pyöreän ulkoneva, tukkaa oli vain ohimoilla ja niskassa, muu osa päästä kiilsi kuin norsunluu.
Hänellä oli yllä metallinapeilla koristettu virkatakki, laskoksisista liepeistä huomattavasti pullisti esiin pyöreähkö, tasaisesti kasvanut vatsa. Lumivalkealla rinnustimella, aivan kaulaliinan alla riippui punaisessa nauhassa ritarikunnan merkki.
Tästä huolimatta, kuunnellessani hänen puhettaan, totuin hänen ulkonäköönsä, päättäen hänen mielikuvitukseni mukaisesti olevan nerokkaan ja hyvän, joten odotin, milloin hän alkaa päätämme silitellä.
Mutta tapahtui kokonaan toista. Tapahtui seikka, joka äkkiarvaamatta antoi sysäyksen lukiolaistunteilleni ja ajatuksilleni. Tyhjänpäiväinen seikka itse asiassa, mutta se vaikutti sieluni kehitykseen voimakkaammin kuin mikään muu koko kouluajallani. Ensin se ruhjoi ja hämmensi kaikki käsitykseni, aukaisten sen jälkeen silmäni.
Tunti oli jo loppumaisillaan. Johtaja puhui luottavaisuudesta vakuuttaen, ettei kukaan niin hyvin ymmärtäisi väärinkäsityksiä, kuin meitä johtamaan asetettu lukion päällystö yleensä sekä erikoisemmin hän, jumalan meille antamana toisena isänä. Sen vuoksi on meidän, aina kun ilmenee joku kysymys, jota emme itse kykene ratkaisemaan, käännyttävä rehellisesti ja avomielisesti häneltä neuvoa kysymään, täysin uskoen hänen isällisesti meitä ohjaavan.