Aivoni itsepintaisesti askartelivat tuossa minua niin järkyttäneessä lasten syntymisessä. En mitenkään voinut sulattaa ajatusta, että äiti minua petti.
Johtajan kehoitettua kääntymään häneltä neuvoja saamaan epäselviin asioihin, tiesin, mitä minun oli tehtävä. Hän vielä vahvisti tuota sanoessaan:
— Ehkä joku teistä haluaisi nyt jo kysyä minulta jotain?
Nousin seisoalleni.
— Onko sinulla kysyttävää?
— Niin, herra… johtaja… minä… minä… tahtoisin…
— Hyvä! Kysy vaan! Johtaja lausui nyökäyttäen hyväntahtoisesti päätään ikäänkuin tahtoen sanoa: siinä näette hyväksyttävän esimerkin luottavaisuudesta.
— Niin, minä, herra… johtaja… minä ajattelin, että…
— No, no, älä ujostele, puhu yksinkertaisesti. Minä kyllä käsitän, ymmärrän kaikki. Sellaista asiaa ei ole, josta ei minulle saattaisi puhua, kehoitti johtaja minua isällisesti, joten aloinkin puhua rohkeammin ja selvemmin: — Minä ajattelin, että haikara tuo lapsia… Se on sellainen iso lintu, jolla on pitkä nokka… Mutta nyt… sanovat… sanovat… ettei se ole totta.
— N—jaa… sitäkö. Lausui johtaja jonkunlaisella honisevalla äänellä ja hänen pienissä silmissään välähti huolestuneisuus. — No, no… ja mitä sitten?