— Että se muka johtuisi siitä, kun isä ja äiti nukkuvat yhdellä vuoteella.
— Mitä?
Tuo "mitä" oli sellainen, että heti käsitin koko syyllisyyteni ja silmissäni alkoi pyöriä vihreitä renkaita. Johtajani punastui äkkiä kuin keitetty rapu ja hypähti paikaltaan. Hänen silmänsä pullistuivat hetkeksi rasvettuneista, pöhöisistä kehyksistään näyttäen varsin peloittavilta. Hän löi nyrkkiään pöytään.
— Ilkeä… Turmeltunut poika… Piimäsuu vasta ja ajattelee jo tuollaisia asioita… Miten uskalsit sinä: Miten sinä rohkenit? Kolme tuntia saat jälki-istuntoa. Mene heti johtajan huoneeseen… Hiljaa, kelvottomat!
Tämä oli sanottu tovereilleni, jotka sanojeni jälkeen aivan, kuin yhtenä miehenä piilottivat päänsä miltei pulpettien alle, peittivät suunsa kämmenillään, mutta voimattomina hillitsemään itseään purskahtivat naurun hihitykseen.
Johtaja täynnä vihaa, suuttumusta ja inhoa lähti luokalta… Käännähdin. Toverini pitelivät vatsaansa naurusta, mutta minä olin sangen vakava. En käsittänyt tehneeni mitään naurettavaa.
— Kylläpä osasit!… Sitä voi sanoa "avomielisyydeksi", "luottavaisuudeksi"… Ha, haa! joka taholta sateli huomautuksia ja luokassa vallitsi tavallisuudesta poikkeava hilpeys.
Sisään riensi luokkaopettaja Vanjushkin liikutettuna ja hämillään, otti minua kädestä kiinni ja kuljetti pitkän käytävän läpi.
— Mitä sinä siellä teit? kysyi hän, jonka aikana tulin vakuutetuksi siitä, että oppilaat eivät ole turhaan muuttaneet hänen nimeään niin epämiellyttäväksi. Hänellä oli todellakin suuri vika.
— Millä sinä vihoitit johtajan? Hän on pois suunniltaan…