Mutta siitähän juuri en ollut selvillä, millä olin johtajan vihoittanut. Kädestä pitäen minut talutettiin johtajan työhuoneen läpi opettajahuoneeseen, missä innokkaasti poltettiin tupakkaa, ja missä virkapukuiset opettajat puhuivat keskenään kovaäänisesti.
Johtaja istui jo kirjoituspöytänsä ääressä polttaen savuketta. Hänen vihansa ei nähtävästi ollut pitkällinen. Mutta sisäänastuessani hän rypisti vaaleahkot kulmakarvansa, ja matala, ulkoneva otsansa muuttui viideksi ainoaksi laskokseksi.
— Kutsukaa tänne Gerasim Antonovitsh, lausui johtaja Vanjushkinille. Hän poistui ja hetken kuluttua tuli huoneeseen pitkäkasvuinen, kumarainen, pitkäkätinen ja ruumiinrakenteeltaan sangen omituinen olento, punatukkainen tarkastaja Gerasim Antonovitsh.
— Tule tänne! lausui minulle ankarasti ja halveksien tarkastaja, kun seisoskelin hiljaa ovella.
Menin lähemmäksi. Ja silloin alkoi typeryydessään mitä sopimattomin, tarkkaamattomuudessaan mitä epäinhimillisin ja epähieno, sitä ennen tuntemattomien, käsitteiden kylväminen sieluuni.
— Sano, ymmärrätkö, mitä puhut? Kysyi minulta johtaja.
— Ymmärrän! vastasin minä.
— Ym—mär—rät? huudahti johtaja kauhun sekaisella hämmästyksellä.
— Oletko vanhakin?
— Kymmenen vuotias.