— Ja sinä ymmärrät jo tuollaista? Viheliäinen poika! Tiedättekö Gerasim Antonovitsh, mitä hän puhui? Hän sanoi, ajatelkaa… Lasten syntyvän siitä, että isä ja äiti… mitenkä se olikaan… niin, niin, isä ja äiti nukkuvat yhdessä sängyssä…
— Todellako? virkkoi tarkastaja ja hänen punertavat harjaksiset viiksensä alkoivat liikkua ja niiden takana hän hymyili omituisesti.
— Ajatelkaahan, koko luokan kuullen! Ja sitä tehdessään katsoo suoraan silmiin. Ei räpäytä silmääkään. Mutta ymmärrätkö edes, miten hävytöntä se on?
— En… en minä… ymmärrä! vastasin tavoitellen, kun oloni alkoi tuntua vaikealta.
— Ihmeellistä. Mutta sinun täytyy tietää, onneton, että sellainen on hävyttömyyttä… Ymmärrätkö? Hävyttömyyttä, saastaa, säädyttömyyttä, ala-arvoista ja ettei niistä asioista kunnon poika saa puhua. Hän ei saa sellaisesta mitään tietää… Ymmärrätkö? Jos tiedät jotain, niin täytyy sinun unohtaa se… Heti paikalla unohtaa! Ymmärrätkö? Huomaatko?
Tunsin veren pakenevan kasvoiltani ja jalkani vapisevan. Vaistomainen tunne sisimmässäni sanoi, että minulle tehdään jotain iljettävää. En vastannut enään kyselyihin.
Tarkastaja oli ääneti, mutta johtaja yhä puhui. Hän puhui nykyisten lasten ennenaikaisesta turmeltuneisuudesta ja siitä, miten lukiota aiheettomasti syytetään turmiollisesta vaikutuksesta.
— He tulevat tänne jo ytimiin saakka turmeltuneina. Tässä on teille esimerkki: tämä poika on uusi tulokas. Hän tulee tänne suoraan kodista ja on jo valmis. Hän on jo myrkytetty. Saat tänään kolme tuntia jälki-istuntoa ensimäiseksi kerraksi: mutta varo itseäsi, toisella kerralla käy pahemmin. Mikä on sukunimesi?
Mainitsin nimeni.
— Kenen luona asut?