— Setäni luona.
— Kuka on sitten setäsi?
— Maksjutin on setäni.
— Kuinka? Onko Nikodim Kondratjevitsh sinun setäsi? Asutko sinä siis hänen luonaan?
— Niin, asun sedän luona.
— Hm… E—ee… En tiennyt tuota. Nikodim Kondratjevitsh on sangen arvokas, sangen kunnioitettava ihminen…
Nyt johtaja äkkiä jostain syystä kävi ystävällisemmäksi. Hänen äänensävynsä ei ollut enään niin ankara. Nähtävästi oli setäni todellakin suuresti kunnioitettu, ja etenkin, kuten nyt huomasin, suuresti vaikuttava henkilö.
— Niin, Nikodim Kondratjevitsh on erinomaisen kunnioitettava henkilö… Sääli, sääli, että hänellä on tuollainen sukulainen… Säälittää suuresti… Mene! Luokan jälkeen saat istua pari tuntia… Tai — ensimäisellä kerralla riittää tuntikin… Miten sääli… miten sääli! Mene!
Poistuin. Luokalla eivät uskoneet minun lapsellisuuteeni, kaikki olivat vakuutetut siitä, että olin tehnyt tuon "temppuna", pitäen minua tavattoman rohkeana ja yleensä reippaana poikana. Minut hyväksyttiin heti ensimäisenä päivänä, mikä oli tärkeää tulevalle toveruusuralleni.
Tuntien loputtua jäin yksin luokkaan rangaistukseksi. En muista nyt enään, mitä kaikkea silloin ajattelin yksin istuessani tyhjässä luokkahuoneessa kädessäni joku oppikirja, jota luin. Muistan aivojeni jännityksellä toimineen samassa kysymyksessä: miten oikeastaan lapset sitten syntyvät maailmaan?