Petettynä edellisenä iltana ja saadessaan tuosta petoksesta aamulla tiedon, hän saapui luokalle vihasta kiehuen ja hyökkäsi raivostuneen tiikerin tavoin turvattomien oppilaiden kimppuun. Kakkoset, karsseri, johtajan luo ojennettavaksi kuljettaminen, ankarat kirjeet vanhemmille, eroittamisuhkaukset — kaikki ne olivat hänellä jokapäiväisiä ilmiöitä. Sitä nähtiin aina ja siihen totuttiin.
Opetuksesta en muista mitään. Kaikki ne tiedot, jotka nyt omaan, olen hankkinut jälkeenpäin toisista tietolähteistä. Muistini oli erinomainen, joten osasin läksyni, suoritin joitakin tutkintojakin. Ensimäisestä päivästä aina viimeiseen päivään saakka ei koulutyö tuntunut minusta raskaalta vaan epämiellyttävältä. Yksikään aine ei kyennyt saamaan mielenkiintoani herätetyksi. Yhtäkään päivää ei ollut, jolloin olisin mielelläni lukioon mennyt, aina täytyi minun pakoittaa itseäni, laiskasti ja väkinäisesti liikuttelin jalkojani: menin täyttämään ikävää ja vastenmielistä velvollisuutta. Kaikkea, mikä minua lukiossa ympäröi, katselin aivan kuin himmeän lasin takaa…
Tuntuu, kuin noiden vuosien kuluessa aivoni eivät hituistakaan olisi kehittyneet. Niihin ahdettiin erilaisten aineitten aloilta lukuisia tietoja, jotka pysähtyivät kaikki sinne kuin täysinäiseksi sullottuun säkkiin, enkä tiennyt, mitä varten niitä tarvittiin tai niihin niitä käyttäisin. Kotona esitin kiitettävät arvolauseet, josta he saattoivat päättää lukiossa suorittaneeni kaikki kunnollisesti.
Muistellessani tuota aikaa, kuvastuu se minulle sumuisena, pimeänä, huomaan, että nuo neljä vuotta juuri sillä ikäkaudella, jolloin sielu on luottavaisen herkku, koko maailman vaikutelmille, olivat minulta kadonneet jäljettömiin.
Kokonaan toisellainen oli elämäni sedän kodissa. Samaan aikaan kun minulta lukiossa vaadittiin vain koulutehtävien suorittamista ja sääntöjen noudattamista, olin minä sedän kodissa ainaisen huomion esineenä. En käsittänyt, miksi tätini ja erikoisemmin setäni niin huolehtivat ei vain tavoistani ja puhekielestäni mutta kaikista pikkuseikoistakin ulkomuodossani sekä vaatetuksessani. Näytti, kuin olisi heidän tarkoituksenaan ollut uudesti muovailla minut kiireestä kantapäihin saakka; he halusivat muodostaa ruumiinrakennettani sekä, jos olisi ollut mahdollista, täyttää suoneni toisella verellä.
— Rakas poika, sanoi minulle eräänä päivänä setäni: sinusta ei ole mihinkään maalaistapoinesi, sinun täytyy syntyä uudestaan.
Hän sanoi sen puolittain piloilla kuivasti hymyillen, mikä ei ollenkaan sopinut hänen virastokaavojen mukaan muodostuneisiin kasvoihinsa: korkea, loppumattomaan kaljuun päättyvä otsa, paksu nenä, paksut, alituisesti kokoonpuristetut huulet, sileäksi ajeltu leuka sekä ylähuuli ja pitkä silkkimäinen, erikoisen huolenpidon esineenä oleva poskiparta.
— Tuollaisena ei sinua voi viedä mihinkään kunnon seuraan.
Todellakin olin vapaudessa pelloilla, puistoissa, lammen rannalla kasvanut poika, joka vain hetkeksi pistäytyi kotiin kiireesti nauttiakseen jotain ravintoa, poika, joka alinomaan repi vaatteensa okaisissa pensaikoissa ja oksaisissa puissa, joiden latvoihin hän, siellä pesiviin lintuihin tutustuakseen, aina kiipeili, poika, joka aina oli auringon polttavien säteiden paahtama. Noin vapaudessa kasvaneen pojan liikkeet eivät sopineet näihin korkeisiin, tilaviin, aistikkailla, pehmeillä ja kauniilla huonekaluilla kalustettuihin huoneisiin, joiden lattiat olivat mattojen peitossa, joissa kirkkaat peilit heijastelivat ja joissa jokainen tahra, jokainen tomuhiukkanen heti oli huomattavissa, missä jokaisella esineellä oli oma tarinansa ja missä joskus tuntimäärin keskusteltiin, mille puolelle oli parempi asettaa joku pöytä tai nojatuoli.
Minä en osannut kävellä matoilla, (meillä maalla ei niitä ollut muuta kuin kynnyksen alla mattonen jalkojen pyyhkimistä varten), enkä istua noilla ihmeellisillä tuoleilla, kummallisilla leikkauksilla koristettujen pöytien ääressä. Peilit ikäänkuin olivat tyytymättömiä siitä, että katselin niistä itseäni, ne eivät halunneet heijastaa minun sivistymätöntä ulkomuotoani.