Setä esitti minulle havainnollisesti. Hän nousi astuen vapaasti matolla. Todellakin vain kevyitä, tuskin huomattavissa olevia jälkiä siitä huolimatta, että hän oli miltei nelikertaisesti painavampi minua. — Opettele kävelemään, rakkaani. Huomaavaisesti tarkkasin sedän käyntitapaa ja opin kävelemään. Hänen käyntinsä oli omituinen: hän ikäänkuin ui tai soljui veden pinnalla. Huomaamattomasti aloin minäkin uida.
Ensiaikoina olivat kaikki liikkeeni ympärilläni oleville esineille tuhoavia. Olin äkkiliikkeinen, tulinen ja hillitön. Kun minua kutsuttiin, ponnahdin paikaltani ja joko kosketin tuoliin, pöytään tai hyllyyn, jotka kaatuivat, tai liikkeitäni harkitsematta osuin itse johonkin esineeseen, jolloin kaikki joutui epäkuntoon. Tällöin setä joka kerralla "teki oikaisun".
— En vaadi sinulta ollenkaan sellaista kiireellisyyttä, rakkaani, puhui hän, kun ponnahdellessani ja kaataessani jotain matkallani astuin hänen eteensä, vaikka olisit yhdellä, kahdella tai viidelläkin minuutilla myöhästynyt, ei minulla olisi ollut mitään sitä vastaan, silloin olisi tuoli ollut eheä, eikä nenäsikään olisi ollut vaarassa. Täytyy ajatella jokaista liikettään, sitä varten meille on järki annettu.
Ja minä opin ajattelemaan jokaista liikettäni kiertäen varovasti jokaisen esineen.
Vaatetukseni sekä ulkoasuni kokonaisuudessaan olivat sedän ja tädin erikoisen huolenpidon esineinä. Kaikki, mitä arkussa olin tuonut mukanani, oli tietysti täydessä kunnossa. Äitini oli jo ajoissa huolehtinut vaatevarastostani.
Mutta kun tätini aukaisi arkun ja alkoi tarkastella alusvaatteitani, niin, Jumalani, minkä säälimättömän pilkan esineeksi ne joutuivatkaan. Miten vanhanaikaisia paitoja ja mahdottoman paksua palttinaa, nehän olivat suorastaan säkkejä! Nenäliinani kelpasivat vain norsulle niistämistä varten. Nehän olivat aivan kerrassaan lakanoita. Entä sukat?
Oh, hän, tätini, tunsi tarinan näiden sukkien synnystä. Täsmälleen samallaisia kudottiin hänenkin vanhempiensa kodissa, kun hän vielä oli pieni tyttönen ja isäni poikasena. Mutta kaikki tuo oli haihtunut jäljettömiin, eikä nykyään kukaan kunnon ihminen enään käyttänyt kotikutoisia sukkia.
Kaikkea kohtasi sama arvostelu — puvustostani ei tätini jättänyt "kiveä kiven päälle". Puhumattakaan, että siitä puuttui tuhansia esineitä. Pahvilaatikossa oli hammaspulverini, josta näkyi jälkiä jokaisessa esineessä matkalaukussani. Kynsien puhdistuskapineita ei minulla ollenkaan ollut. Tuo jälkimäinen seikka hämmästytti tätiäni suuresti.
— Millä sinä kynsiäsi puhdistat?
— Millä sattuu… Toisinaan otan tulitikun, vuolen sen teräväksi ja puhdistan sillä…