— Hyvä Jumala, tulitikulla… Sinähän voit saada tikkuja sormeesi ja niistä tulee paiseita. Näytä sormesi… Ai, sinullahan on kynsiesi alla kokonaisia ruispeltoja! Ei, Valdemar, sinut täytyy saattaa kuntoon… sinut täytyy kokonaan, kokonaan uudesti muovata.

Käteni, — todellakin aloin uskoa niillä olevan aivan erikoisen ominaisuuden vetämään likaa puoleensa. Täti pakoitti minua joka hetki näyttämään niitä, lähetti niitä pesemään mutta siitä huolimatta saivat ne hänet joka kerran kauhistumaan.

— Sehän johtuu siitä, rakkaani, selitti setäni, että sinä koskettelet kaikkea moskaa. Olet liiaksi utelias, joka on ymmärrettävää ja kiitettävääkin, mutta jokaista esinettä ei tarvitse niin suuresti kunnioittaa, että ottaisi sen käteensä. Riittää, kun tutustut niihin vain silmien avulla. Esineitä kohtaan täytyy käyttäytyä kohteliaasti.

Tuo setä alkoi minua todellakin yhä enemmän ja enemmän huvittaa. Toisinaan muistutuksiaan antaessaan hän suorastaan miellytti minua. Yhtäkään esinettä ei ollut, jonka suhteen hän olisi ollut huomaamaton, jokaista pikkuseikkaa varten oli hänellä määrätty sääntönsä ja ehdottomasti aina perusteluineen.

Kun hän esimerkiksi huomasi napin vormupuvussani rihmasta roikkuvan tai kokonaan puuttuvan, piti hän minulle pitkän puheen.

— Näetkö, rakkaani, paina mieleesi: ihmisen sielu kuvastuu hänen ulkoasussaan siten myös hänen puvussaan. Kun esimerkiksi näet ihmisen, jonka takissa on tahra, niin voit olla vakuutettu siitä, että hänen sielunsakin on tahrainen. Jos hän rauhallisena sietää rihmasta roikkuvaa nappia, puhdistamattomia jalkineita, risaista kainalonalusta j.n.e., merkitsee se, että hänen sielussaan on runsaasti tuollaista huolimattomuutta. Sinä, rakas poikani, johdat minua harhaan. Minä tiedän sielusi olevan puhtaan, mutta ulkonaisesta huolimattomuudesta päättäen, olen pakoitettu ajattelemaan päinvastaista.

Heti isäni lähdettyä ja ensimäiselle luokalle tutkinnon suoritettuani minulle tehtiin kaksi vormupukua. Toinen oli halvempi, sitä käytin lukiossa, toinen taas oli tehty hienosta verasta silkkivuorilla, ja napit siinä välkkyivät kuin aurinko. Siihen pukeuduin aina silloin, kun minut otettiin kävelylle, vieraisiin, kirkkoon tai kun meillä oli vieraita. Sitäpaitsi oli minulla vielä muutamia työpuseroita. Vähitellen ilmaantui minulle hienoja, viimeisen kuosin mukaan ommeltuja liinavaatteita, ja entiset lahjoitettiin keittäjälle, hänen pojalleen.

Kun tämä vuosi alkoi loppua ja kevät saapui, oli minun ulkokuoreni koristaminen jo kokonaan loppuun suoritettu. Olin puhtain ja säädyllisin lukiolainen lukiossa. Olin myöskin mitä suurimmassa määrin hyvin kasvatettu poika. Liikuin verkkaan, varoen, en koskaan hypännyt paikaltani, en juossut enään päätä pahkaa, — ääneni oli kirkuvasta ja raa'asta muuttunut hillityksi ja pehmeäksi, en koskaan puhunut enkä nauranut liian äänekkäästi. Osasin hienostuneesti tervehtiä ja hyvästellä, istua, seisoa,-kävellä, kaikkeen siihen oli minulla määrätyt sääntöni ja kaikessa siinä kuvastui oivallinen kouluutus. Sanalla sanoen, minä en hituistakaan muistuttanut sitä vapaan taivaan alla kasvanutta jaarikkaa, jonka isäni oli kaupunkiin tuonut.

Ja kaikki tuo oli tapahtunut ikäänkuin vastoin tahtoani ja ilman myötävaikutustani. Pisara pisaraltaan minuun syöpyivät uudet tavat ja käsitteet. Minua oli ikäänkuin verkalleen ja kivuttomasti hienon hienolla työaseella höylätty, vuoleskeltu ja veistelty, ja sitten huomaamatta kiilloitettu, lakalla peitetty ilman, että olisin aavistanut minulle noin tapahtuvan, tai että olisin ollut tietoinen siitä, miten vähitellen muutuin, ja vihdoin unhoitin senkin, millainen olin aikaisemmin ollut.

Ah, olen unhoittanut liiankin paljon! Ensimäisten viikkojen aikana tuloni jälkeen sairasti sydämeni taukoamatta, herkeämättä, öin sekä päivin. Ikävöin kylää, peltoja, puistoa, lampea, joiden keskellä olin kasvanut, vapautta, jota minulla oli ollut niin paljon, äitiä, hänen hellää hyväilyänsä, mutta eniten Marinkaa… Häntä tuskin uskalsin muistella. Kun hän milloin tuli mieleeni, nousi eteeni hänen kuvansa: pieni, hinterä, kalpeakasvoinen, hän katsoi minuun suurine, viisaine silmineen, joista luin, miten suuresti hän minua, niin minua, tiesin sen, ikävöi; joissa kuvastui niin paljon yksinäisyyden surua, että en jaksanut sitä kestää. Silmäni täyttyivät kyynelistä, jolloin vetäydyin johonkin syrjäiseen nurkkaan, missä hiljakseen itkin.