Huoneessani, (minulla oli erikoinen huoneeni) yksin ollessani en voinut muuta ajatella, kuin tuota. Istuin pöytäni ääreen ja kirjoittelin tuntimäärin huonolla käsialallani, suurin, koukeroisin kirjaimin kirjeitä äidille ja Marinkalle, mutta en niitä saanut milloinkaan enkä millään keinoin lopetetuksi. Lähetin pari lyhyttä kirjettä, jotka eivät sisältäneet mitään tunteistani, vaan ainoastaan sen, että olen terve ja opin hyvin ja että täti sekä setä ovat ystävällisiä.
Mutta taaskaan en tiedä, miten se tapahtui! Vuoden loputtua, kevääseen mennessä ei siitä enään ollut mitään jäljellä. Kaikki entinen oli häipynyt minusta. Rakastin äitiäni enkä koskaan lakannut häntä jumaloimasta, mutta tunteeseeni oli sittenkin tullut jotain kylmyyttä. Sydäntä hiukan kouristi, kun Marinkaa ajattelin, mutta kyyneleet eivät enään silmiäni polttaneet. Muistelin häntä herttaisena tyttösenä, lapsuuteni ensimäisten vuosien ystävänä, mutta olin rauhallinen. Lapsen sydän unohtaa pian. Olin jo melkein välinpitämätön ystävälleni.
Kevään saavuttua, kun opetus lukiossa päättyi ja toverit alkoivat lähteä kukin kotiinsa, heräsi minussakin ajatus matkasta. Elävästi muistui mieleeni kylä kaikkine, mitä siellä omistin, ja muistoni elpyivät. Tunsin äkkiä kovaa vetovoimaa sinne — pelloille, lammelle, äidin, Marinkan luo, joten kysyin tädiltä, milloin matkustan?
— Ystäväni, sinä et matkusta lainkaan, sanoi minulle täti.
— Kuinka? Jäänkö niinä tänne? Enkö… saa tavata omaisiani?
— Aikaa myöten kyllä saat tavata heitä. Nyt me muutamme kesähuvilaan asumaan. Miksi sinä matkustaisit sinne? Vasta ikään olet tullut säädylliseksi pojaksi. Se oli niin vaikeasti saavutettavissa, ja siellä maalla muutut sinä taas metsäläiseksi. Vakuutan sinulle, että kesähuvilassa ollessamme sinulle tulee sangen hauskaa, joten et tule ikävöimään. Me tulemme asumaan meren rannalla, siellä on venhe, uimahuone, kroketti, lawn-tennis, ja siellä saat paljon tovereita, seuraa…
Jälkeenpäin sain tietää tädin ja sedän ottaneen minut luokseen ehdolla, että he muutamaan vuoteen eivät tule käyttämään minua kotona. Meidän maalaiselämästämme oli heillä sangen huonot käsitykset. He olivat luvanneet "tehdä minusta kunnon ihmisen" sillä ehdolla, ettei heitä siinä häirittäisi. Ja isäni niin toivoi, että minusta tulisi kelpo ihminen. Itsellään ei hänellä, kirjaimellisesti sanottuna, ollut yhtäkään hetkeä uhrata siihen tehtävään. Ja niin hän suostui.
Omituista kyllä: minä en siitä enempää välittänytkään, Tädin kuvatessa minulle huvilaelämää ja luvatessa tuhansia huvituksia, kiinnitin mieleni heti siihen kuten uutuuteen, ja herkkä innostukseni maalaiskylään kaikkineen, minkä sinne vuosi takaperin jätin, sammui…
Näin kului vielä kolme vuotta ja kolme kesää. Halua maalle en enään tuntenut ollenkaan. Eläydyin kaupunkilaiselämään, setäni ja tätini ympäristöön, heidän piirinsä oli minunkin piirini, ja kun onnistuneen pääsyni jälkeen viidennelle luokalle minut oli päätetty osaksi kesää lähettää maalle, ei se ajatus ollut minusta johtunut. Se oli äitini, joka tähän saakka isäni päätökseen alistuen, ei enää ollut jaksanut kärsiä vaan oli vaatinut, että minua näytettäisiin hänelle.
— Meidän tulee taipua äidin tunteiden edessä, — sanoi setä säälitellen katsahtaen minuun ikäänkuin vakuutettuna siitä, että otan osaa tuohon säälittelyyn.