Mutta asian laita ei ollut niin. Halusin nähdä äitiä, Marinkakin herätti mielenkiintoani, mutta ajatus maallemenosta oli minusta ikävä.
Matkustin. Oikeammin mielisin sanoa, että ruumiissani, joka varttumisestaan ja muuttumisestaan huolimatta oli säilyttänyt itsessään verisiteet omaisiin — vein heille uuden sielun.
Mutia silloin en siitä ollut tietoinen. En tiennyt, mitä minulle oli tapahtunut. Aloin sen käsittää vasta sitten, kun katselin entisyyttäni silmästä silmään.
TOINEN OSA.
1.
Aurinko laskeutui juuri samalla hetkellä, kun ajopelimme, pienehkön metsän sivuuttaen, vierivät kyläntielle. Oikealla oli upea maatilan puisto, vasemmalla kreivillinen herrastalo — asumaton linna, jonka omistajat eivät koskaan siinä olleet asuneet, joten se oli lukittu ja umpeen naulattu kaikkine kalleuksilleen. Pitkä sarja talousrakennuksia — navetat, aitat, siko-, vasikka- ja lintutarhat, paja; rakennusten takaa näkyi heinäpielesten päällyksiä sekä vihdoin niiden takaa kotirakennuksemme.
Ensimäiset, mitkä näin ja mihin kiinnitin huomioni, olivat vanhat tuttavani — haikarapari, askartelemassa pesässään katolla. Uutta oli katon toiseen reunaan rakennettu toinen pesä — nähtävästi uutta sukupolvea varten. Tahtomattanikin muistui mieleeni haikarain osallisuus tuohon kauvan sitten tapahtuneeseen lukiojuttuun, hymähdin, että olin saattanut olla niin lapsellinen. Miten pitkälle siitä nyt olinkaan kehittynyt.
Minua odotettiin. Sehän oli selvää. Äitini istui portin takana turvepenkillä ja ajopelien lähestyessä taloa hän nousi ja käveli vastaani. Jefim pysähdytti hevoset. Astuin alas ajopeleistä portin edustalla, ja Jefim ajoi yksin pihaan.
Jo vaunusta ulos astuessani tarkastin äitiäni pikaisin silmäyksin. Jostakin syystä oli minusta tuntunut siltä, että hänen olisi täytynyt muuttua. Ehkä siksi, että itse olin muuttunut. Mutta hän oli samallainen kuin ennenkin. Ikäänkuin eilen vasta olisin hänestä eronnut.
Hän oli suuresti liikutettu. Suudellessani häntä huulille hän puristi päätäni lujasti itseensä.