— Oh, Herranen aika! Vihdoinkin tulit!… lausui hän syvästi liikutetulla äänellä. — Mutta mikä sinusta on tullut? Aivan toinen poika… puhui hän huolellisesti tarkastaessaan minua. — Ja millainen keikari! Mutta mennään, mennään taloon. Siellä on isä ja Darja Stepanovna, siellä tapaat myös Marinkan!
Niin tietysti, tapaanhan siellä kaikki. Äiti puhui totta, että minä olin muuttunut toiseksi pojaksi. Mutta tuon toisen vierellä lienee sittenkin asustanut entinenkin tai johonkin syvälle, syvälle sieluuni oli jäänyt koskemattomaksi, eheäksi, koulun, sedän sekä tädin innokkaasta ahertelusta huolimatta minun perusminäni…
Ennakkoluuloisesti suhtautuessani maalaisoloihin sekä kaikkeen, mitä siellä tulisin kohtaamaan, lähestyin kotitaloani ikäänkuin halveksien, kaupungin korkeammasta sivistyksestä osalliseksi päässeen ihmisen kevyt suopea hymy huulillani. Kuvittelin mielessäni, miten minua joka askeleella tulevat huvittamaan alkuperäiset elämän muodot, alkeelliset tavat ja kotitaloni asukkaiden lapselliset katseet. Ja minusta näytti, että heidän rakkautensa, hyväilynsä ja ystävällinen huolenpitonsa sekä kohteliaisuutensa, joilla he tietysti tulisivat ympäröimään minut — ainoan poikansa, joka koulussa hyvin oppien ja kiitettäviä arvolauseita saaden niin erinomaisesti olin heidän toiveensa täyttänyt, — tulisivat minua pikemmin harmittamaan kuin viehättämään.
Mutta yhdestä ainoasta käden liikkeestä, jonka äitini teki puristaessaan päätäni rintaansa vastaan, romahti ja häipyi äkkiä kaikki, jotain rajatonta lämpöä läikähti sieluuni, joku kirkas ilo — en löydä sanoja — mutta sydän alkoi niin riemuisasti sykkiä, ja kun me sen jälkeen katsahdimme toisiamme silmiin, olivat ne kumpaisellakin täyttyneet kyynelistä.
Se oli tietysti heikkoutta, ja minä harmittelin itsekseni, en siksi, että olisin halveksinut tunnettani äitiäni kohtaan, vaan siksi, että selvästi tunsin, miten se saattoi minun päätelmäni tehottomaksi.
Painaessani käteni äitini lämpöiseen käteen astuin taloon, en ylpeänä vaan aivankuin olisin tuntenut itseni syylliseksi. Mutta mihin? oh, olin suuresti syyllinen tämän talon edessä. Mutta se, minkä setäni kotona olin oppinut, auttoi minua hillitsemään tunteitani. Karkaisin itseni kutsuen avukseni kaiken sivistyneen kaupunkilaisen arvokkaisuuteni ja astuin taloon varmoin askelin.
— Nyt hän on tullut, meidän Vladjamme! Äänekkäästi, iloisesti ja jonkinlaisella ylitsekuohuvalla tyytyväisyydellä — lausui äitini.
— Tuliko? Todellakin? Missä hän on? Kuului työhuoneesta isäni karkeahko, tuima mutta samalla iloinen ja ystävällinen ääni.
Astuin työhuoneeseen. Isä istui pöydän ääressä kirjoitellen vielä joitakin numeroita suureen kirjaan, mutta nousi heti, ojensi kätensä minulle katsoen minuun hymysilmin. Sillä kerralla näytti hän minusta ihmeteltävän hyväntahtoiselta.
— Oh, kylläpä meidän Vladjastamme on tullut reipas poika! Hänhän on jo suorastaan nuori mies… todellakin! Untuvatkin ylähuulessa ovat tummuneet. Ei, eivät ne olekaan untuvia vaan karvoja; ja aikaa myöten niistä tulee ehkä viikset! Katsohan vaan, todellakin reipas poika!