Hän suuteli minua kerran aivan ystävän tavoin puristaen samalla kättäni, mikä minua erikoisesti miellytti, ja tarkasteli minua joka taholta kiitellen yhä.
— Miksi sinä et tule tänne? Kainosteletko? Sepä vasta harvinaista!… Sehän on Vladja… — sanoi äiti jollekin, joka nähtävästi oli viereisessä huoneessa.
Käännähdin. Ovessa kynnyksen ulkopuolella seisoi tyttö. Oo, mikä omituinen olento siinä oli! Matkallani ajatellessani häntä, kuvittelin häntä niiden tyttöjen kaltaiseksi, joita useita tunsin kaupungissa, mutta joita sitäkin enemmän kohtasin kesällä huvilassa meren rannalla ollessani. Tiesin, ettei hänen äidillään Darja Stepanovnalla ollut varoja, ja ettei isäni, joka hänelle vaatteet teetti, tietysti voinut kustantaa hänelle keikarimaisia pukuja. Kuvittelin hänet mielessäni vaatimattomassa lasten kuosisessa puvussa, jollaisia ommellaan kaupungissa. Puvussa, siinä jossa häntä ajattelin, oli määrätyt osat — pusero, hame, kaulus — kaikki aistikkaasti, sievästi ja pukevasti tehdyt.
Mutta Marinka oli puettu pumpuliseen mekkoon, aivan samallaiseen kuin hän käytti neljä vuotta sitten. Aivan kuin olisi se ollut sama mekko mutta venytettynä eri suunnille. Se oli yhtenäinen ylhäältä alas saakka, eikä siinä ollut ollenkaan mitään kuosia. Sitäpaitsi oli se hänelle liian lyhyt. Hame ei ylettynyt polviin saakka, minkä vuoksi hänen jalkansa, jotka todellisuudessa olivat aivan tavalliset, näyttivät tavattoman pitkiltä ja ohkaisilta. Nähtävästi oli tuo mekko ommeltu hänelle jo aikoja sitten, joten se oli jäänyt hänelle pieneksi.
Marinka oli kasvanut, mutta ei hän tietysti ollut lähimainkaan minun mittaiseni. Kaikesta päättäen tuli hän jäämään pienikasvuiseksi. Hän oli kasvanut, mutta ei häntä voinut luulla vielä kolmentoista ikäiseksi.
Erikoisesti hämmästyttivät minua hänen kasvonsa. Tuntui kuin olisivat nämä neljä vuotta kuluneet vain minulta, häntä ei aika ollut muuttanut. Hänen kasvonsa olivat samallaiset kuin ennen. Hiukan olivat ne tulleet soikeammiksi, ja kaikki piirteet suhteellisesti laajentuneet, mutta noiden kasvojen ilme oli niin lapsellinen, silmät henkivät niin syvää "tietämättömyyttä"… Hän oli ikäänkuin äsken juuri tullut lammelta, jossa lapsen lailla oli kylpenyt koko päivän ja pyydystellyt merihärkiä.
— Marinka, — virkoin ja menin hänen luokseen.
Tultuani aivan hänen lähelleen katsoin häntä silmiin, jolloin minun tuli äkkiä jostakin syystä niin paha olla. En ymmärrä, mitä se oli. Luultavasti kohtasin niissä jotain kauhean läheistä vaikka unohdettua, kallista mutta arvioimatonta.
— Marinka, — virkoin. — Miten hassunkurinen sinä olet.
Otin häntä käsistä kiinni ja suutelin poskelle. Omituiselta tuntui minusta, kun hän seisoi liikahtamatta. Hän salli minun vain suudella itseään mutta ei hymyillyt.