— Kuinka niin hölmö? Minkä vuoksi petätte? Mistä sinä tiedät, onko hän hölmö tai ei? Sinä olet itse vielä niin kokematon!
— Mitä vielä! Näkeehän sen kaikesta… Hän on yksinkertaisesti typerä, ja kun hän puhuu jotain, on se niin typerää. Ja tarkastaja meillä on punatukkainen — Gerasim Antonovitsh, — äkäinen kuin koira, ja itse on niin ruma, kömpelö… Mutta tarkastajan rouva on hyvin kaunis, me näemme häntä usein. Hänellä kun ei ole mitään tekemistä, niin katselee hän alinomaa ikkunasta, joka on aivan vastapäätä luokkahuoneitamme. Tahallaan hän pukee ylleen ohkaisen puseron, niin että kaikki kuultaa lävitse… Meillä on isoja lukiolaisia, joilla on jo viikset, niin hän heittää heille silmäyksiä… Ja yksi kahdeksannesta luokasta, Markovski, on suhteissa häneen… muuten hän onkin suhteissa kenen kanssa tahansa…
— Mitä sinä puhut, rakkaani? — kysyi isä minulta hämmästynein, sangen vakavin kasvoin.
En käsittänyt häntä. Luulin hänen lausuvan epäilyksensä, jonka vuoksi kiirehdin vakuuttamaan hänelle.
— Ettekö usko? Mutta sen tietävät meillä kaikki.
— Ei, en minä sitä; kaikki tuo saattaa olla… mutta… mistä sinä sen tiedät?
— Minähän sanon teille, että sen tietävät kaikki…
— Niin, mutta miksi se sinua huvittaa?
— Mitenkä niin? Mielestäni se on huvittavaa…
Huomasin isäni tekevän silmillään merkkejä äidille, että hän poistuisi ja katsahdettuani äitiini huomasin hänen kasvoillaan neuvottoman jopa masentuneen ilmeen. Hän lähti heti ovelle päin poistuen huoneesta. Isä sulki kumpaisenkin ovenpuoliskon.