— Kuule, Vladimir… hän lausui suuresti hiljennetyllä ja liikutetulla äänellä. — En haluaisi tulosi ensi päivänä puhua kanssasi tähän tapaan, mutta… mutta, tiedätkö… tuo on jo liikaa. Mitä tietoja ne ovat? Ja kuinka sinä kerrot niistä ei vaan minulle mutta äidillesikin. Oletko sinä kaksikymmenvuotias?
Loukkaannuin. Minua ei miellyttänyt lainkaan tuo kaikki: äitini salaperäinen poistuminen, ovien sulkeminen, hiljennetty sävy, värisevä ääni ja hillitty ankaruus. Muutuin kylmäksi.
— Luullakseni, isä, en ole puhunut mitään sellaista, — vastasin. —
Mutta jos ei se teitä miellytä, niin en puhu siitä.
— Niin, tietystikään ei se minua miellytä. Sinä olet nähtävästi lukenut huonosti, et ole ajatellut tieteitä vaan muita asioita!
Otin taskustani todistukseni ja ojensin sen isälle.
— Tässä ovat arvolauseet! — Lausuin ylpeydellä. Hän otti todistuksen ryhtyen sitä tarkastamaan.
— Niin, tässä tapauksessa pyydän anteeksi. Arvolauseesi ovat hyvät. Emme käy riitelemään, Vladja; minä haluaisin, että sinulla olisi vähemmän tietoja tarkastajan rouvasta. Ja mielipiteesi johtajastakin on liian pikainen. Aikuiseksi tultuasi ehkä huomaat hänen olleen viisaan. Tietysti me loppujen lopuksi saamme tietää ja oppia paljon, mutta miksi näin aikaisin?… Äitisi on murheellinen. Mutta, kuulehan, — sanoi isä, puhuen jälleen hyväntahtoisella sävyllään, — mene, näytä hänelle arvolauseesi, niin tulee hän lohdutetuksi.
Ensi esiintymiseni ei minua ollenkaan tyydyttänyt. Olin ollut vakuutettu, että aika, jolloin minua nuhdeltiin ja jolloin minulle tehtiin huomautuksia, olisi jo ohi. Yksinpä Nikodim Kondratjevitsh, minun välitön "elämän opettajani", joka ei koskaan sivuuttanut tilaisuutta siirtääkseen minua täydellisyyttä kohti vaikka millimetrin verran, hänkin oli jo siksi tyytyväinen minuun, että oli melkein lakannut huomauttelemasta. Jonkun sopimattomuuden sattuessa katsahti hän vain minuun erikoisemmin, mikä oli jo kylliksi. Ymmärsin tarkoituksensa ja kömpelyys katosi käytöksestäni.
Mutta paitsi tätä kaikkea, hämmästytti minua tuo uusi piirre isässäni. Hänestä oli tullut siveyssaarnaaja, ja miten selvä maailmankatsomus hänellä oli ja miten sujuvasti, selvästi hän puhuikaan! Tuota piirrettä en ollut ennen huomannut. Nähtävästi olin neljä vuotta sitten liian pieni huomatakseni sitä. Isä silloin ei pitänyt minua siveysoppinsa arvoisena eikä sen vuoksi koskaan puhunut siitä. Olin tottunut kuulemaan häneltä vain katkonaisia epäsuosiollisia lauseita tai käskyjä.
Menin äidin luo. Tunsin mielessäni vihaa en äitiäni enkä isääni kohtaan mutta noin vaan ilman kohdetta. Tunsin olevani vieraassa ympäristössä, joka ei ymmärtänyt minua.