Aurinko oli jo laskeutunut, — ikkunoihin tunkihe illan hämyn salaperäinen hohde, jossa vielä ikäänkuin värähtelivät auringonsäteiden näkymättömät heijastukset.
Päästäkseni huoneeseen, missä äiti oli, täytyi minun kulkea pienen huoneen läpi, jota meillä nimitettiin vierashuoneeksi. Siellä ompelukoneen ääressä istui Darja Stepanovna, Marinkan äiti. En ollut vielä nähnyt häntä, minkä vuoksi pysähdyin tervehtiäkseni.
Kooltaan pieni, kalpeakasvoinen olento ei ollut hituistakaan muuttunut. Noin kymmenen vuotta sitten, kun hänen miehensä, entinen maalaisopettaja kuoli, jättäen hänet tyttönsä kera kohtalon heiteltäväksi, hän laihtui, kalpeni ja vanhettui monen vuoden edestä, eikä hän niin ollen voinut muuttua miksikään enään.
— Hyvää päivää, Vladja, — sanoi hän minulle. — Miten te olette kasvanut suureksi! Minä en olisi teitä tuntenut!
Hämmennyin suuresti tuosta teitittelemisestä. Ennen hän sanoi minua sinuksi. Minussa tapahtunut muutos herätti hänessä nähtävästi kunnioitusta minua kohtaan. En tiennyt, mitä sanoa hänelle, mutta kun Marinka ei ollut huoneessa, niin kysyin tyttöä.
— Entä Marinka… Missä hän on?…
— Luultavasti lintujen luona. Meillä on jo pikkuisia kananpoikasia, hän on niitä katsomassa.
"Marinka on lintujen luona!" siitä päättäen käytetään häntä jo taloudessa. Tähän saakka en ollut sitä ajatellut, Marinkan asema meidän talossamme ei minussa herättänyt minkäänlaisia kysymyksiä. Ajattelin, että hän vain "elää". Ja tämä tieto kananpojista avasi minulle uuden puolen hänen elämästään.
Äidin tapasin huoneestaan. Matkalaukkuni olikin tuotu tänne ja hän polvillaan sen ääressä purki siitä kapineitani tarkastaen niitä.
— Miten harvinaiset ovat alusvaatteesi? Aivan aikuisten! Tätikö sinua noin hemmoittelee?